Basisti, lauluntekijä ja yhtyeen ehdoton nokkamies Steve Harris perusti tämän brittiläistä metallimusiikkia esittävän yhtyeen Lontoossa vuonna 1975. Aikakautena jolloin punk-musiikki oli Briteissä kovaa valuuttaa, bändiä pidettiin jokseenkin outona. Yhtye edustaakin alkuperäistä "brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa". Soitannolliset valmiudet olivat huippuluokkaa, mutta ei "Rautaneito" ilman vaikeuksia ja kommeluksia ole pitkää uraansa tehnyt.
Yhtyeen kokoonpano koki lukuisia muutoksia heti perustamisen jälkeen. Harris ei löytänyt mieleisiä kumppaneita. Vuonna 1977 Harris jäi jopa yksin treenikämpille ihmettelemään maailman menoa. Hiljaiseloa kesti muutaman kuukauden, kunnes kitaristi Dave Murray palasi takaisin, kerran jo bändistä lähteneenä. Samoihin aikoihin Harrisin vanha tuttu rumpali Doug Sampson liittyi bändiin. Nyt alkoi kemiat olla kohdallaan ja näin myös treenaaminen pääsi kunnolla vauhtiin. Vain laulaja puuttui.
Vihdoin vuonna 1978 löytyi raspikurkuinen ja punkkarin näköinen Paul Di'Anno. Taas askel eteenpäin. Vaikeuksia tuotti Harrisin tekemät biisit, joihin tarvittiin yleensä kahta kitaristia. Toista kitaristia ei löytynyt ja Harris joutui soittamaan osan kitarariffeistä bassollaan. Keikkaa tehtiin klubeilla ja pubeissa ja samalla etsittiin toista kitaristia.
Keikkailu pitkin Britanniaa tuotti tulosta ja yhtye pääsi levyttämään ensimmäistä virallista albumiaan vuonna 1980. Sessio ei ollut bändille hankala, kappaleet olivat vuosien varrella tulleet niin tutuiksi, että studiossa ei tarvittu tehdä töitä biisien eteen. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi siis vuonna 1980. Albumi sai loistavan vastaanoton. Yhtye pääsi lämmittelijäksi Judas Priestin ja Kissin Euroopan kiertueille ja saavutti näin mainetta myös Britannian ulkopuolella. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi toisen albuminsa (Killers) ja samana vuonna käynistyi yhtyeen ensimmäinen pienimuotoinen maailmankiertue Killer World Tour. Kiertueella oli kohtalokkaat seuraukset.
Laulaja Di'Anno kärsi vakavista huumeongelmista ja erittäin arvaamattomasta käytöksestä. Vuonna 1981 Harris ja kumppanit joutuivat erottamaan laulajan. Tilalle saatiin Samson yhtyeestä muuan Bruce Dickinson. Siitä alkoi yhtyeen kultakausi ja nousu todelliseen raskaaseen sarjaan.
Vuonna 1982 julkaistiin klassikko albumi The Number Of The Beast. Tämä levy oli lopullinen läpimurto maailmanlaajuisesti. Yleisö oli haltioissaan. Kiertueen jälkeen yhtye joutui erottattamaan rumpalina toimineen Clive Burrin ja tilalle tuli jättiläinen nimeltä Nico McBrain. Nyt yhtyeellä oli toimiva patteristo. Neljäs albumi putkahti vuonna 1983, Piece Of Mind. Tällä levyllä yhtye pääsi ensimmäistä kertaa keikkailemaan pääesintyjänä Jenkkillään. Yhtye takoi rautaa, kun se oli kerta todella kuumaa. Vuodet vaihtuivat ja uusia levyjä vain ilmestyi. Powerslave ilmestyi vuonna 1984 ja heti seuraavana vuonna live-lätty, Live After Death. Yhtye teki järkyttävän pitkiä maailmankiertueita, mutta levyntekoa ei unohdettu edes kiertueilla.
Kuudes pitkäsoitto, Somewhere In Time, ilmestyi vuonna 1986. Nyt tarkkakorvaiset pitkätukat huomasivat yhtyeen musiikin muuttuneen hieman. Pelimannit kokeilivat ensimmäistä kertaa kitarasyntetisaattoreita, olihan levyn teemanakin avaruus, mutta omasta mielestäni yhtyeen musiikki ei nyt mitenkään oleellisesti muuttunut. Samanlaista diggailua se oli vielä tuohon aikaan. Pekkaa pahemmaksi ei laittanut vuonna 1989 ilmestynyt albumi Seventh Son Of A Seventh Son. Tämän levyn jälkeen oma mielenkiintoni bändiä kohtaan hieman lopahti, mutta lopullinen niitti oli vasta edessäpäin.
Vuosikymmen vaihtui ja niin myös hieman kokoonpanokin. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen vuonna 1990. Tilalle napattiin Janick Gers. Seuraavat albumit No Prayer For The Dying, 1990 ja Fear Of The Dark, 1992 eivät saanetkaan enää vankkumatonta ylistystä yleisön keskuudessa, mutta siitä huolimatta maailmankiertueet jatkuivat ja yleisöä riitti edelleen. No hätä. Lopullinen niitti ja iso hätä nousi Maiden- fanien kuultua laulaja Dickinsonin eroavan yhtyeestä vuonna 1993. Alkoi kaaos. Muut jäsenet olivat masentuneita laulajan lähdöstä, varsinkin Harris. Itse en nyt varsinaisesti masentunut, mutta hämärät muistikuvani olivat tuolloin, että se oli "Rautaneidon" loppu.
Ehkä se oli sitä itselleni, mutta ei bändille. Pienen tauon jälkeen yhtyeen laulajaksi tuli Blaze Bayley. Yhtyeen hardcorefanit eivät ottaneet uutta hoilottajaa omakseen. Jos keikkasetistä jouduttin jättämään Run To The Hills-biisi, laulajan äänialan suppeudesta johtuen, ei asiat olleet kohdallaan. Bändi kuitenkin taisteli ja julkaisi vuonna 1995 albumin The X Factor. Albumin jälkeinen kiertue jouduttiin perumaan Bayleyn saatuaan allergisia reaktioita esiitymislavoilla käytetyistä materiaaleista. Vaikeaa oli, mutta taas rymisteltiin ylös. Vuonna 1998 julkaistiin yhtyeen yhdestoista albumi, Virtual XI. Menestys ei ollut enää merkittävää, jos verrataan yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Homma ei oikein toiminut uuden laulajan kanssa, vaikka yritystä oli roppakaupalla. Albumien laimea vastaanotto, epäonnistuneet kiertueet ja Dickinsonin halu palata takaisin bändiin päätti Bayleyn ja Iron Maidenin yhteistyön vuonna 1999.
Vanha kunnon Dickinson palasi yhtyeeseen ja samalla palasi myös Adrian Smith. Janick Gers jatkoi yhtyeessä, joten bändissä oli nyt kolme kitaristia. Klassinen kokoonpano oli jälleen kasassa, vahvistettuna Gersillä. Herrat pääsivät vauhtiin ja vuonna 2000 julkaistiin Brave New World. Yleisö oli jälleen haltioissaan. Vuonna 2003 yhtye julkaisi Dance Of Death-albumin. Vuodet vierivät, kiertueet pitenivät vanhoihin mittoihin, vietettiin 25-vuotisjuhlaa ja taas tehtiin kiertueita. Iron Maiden oli tullut muutamassa vuodessa ryminällä takaisin. Vuonna 2006 ilmestynyt A Matter Of Life And Death ja vuonna 2010 ilmestynyt Final Frontier- albumit ovat osoitus siitä, että meno ja suosio eivät ole laantunut mihinkään.
Ja kun Iron Maidenista on kyse, ei voida sivuuttaa yhtyeen tunnetuinta ja ehkä tärkeintä hahmoa, Eddie The Headia. Muotoaan muuttava hirviöhahmo on esiintynyt jokaisessa yhtyeen levynkannessa ja muissa oheistuotteissa. Eddie on myös alusta asti kuulunut yhtyeen lavarekvisiittaan, tyylikäs hahmo.
Bändi on ollut 1980- luvun alusta lähtien yksi menestyneimmistä ja merkittävimmistä yhtyeistä. Ikimuisettavia metalliklassikoita on ilmestynyt läjäpäin ja kiertueet ovat olleet järisyttäviä heti alkuajoista lähtien. Tupla tai siis nykyään triplakitarat tykittävät edelleen sulosointujaan ja Harrisin nakuttava basso ei ole muuttunut vuosien varrella laisinkaan ja Dickinsonin hurmoksellinen tulkinta on edelleen tallella. Ei voi kun nostaa olematonta hattua bändille, jonka herrat porskuttavat vieläkin eteenpäin. Itse henkilökohtaisesti suosin 80-luvun tuotantoa, mutta yhtyeen levittämä metallisanoma jatkuu edelleen ja erittäin voimakkaana, hyvä niin. Vaikka yhtyeen kiekot eivät niin useasti levysoittimeen itseään löydä, niin onhan näitä pirun kiva aina silloin tällöin kuunnella...Up The Irons...
The Number Of The Beast, levyltä The Number Of The Beast, 1982
