...90-luvun alussa, jolloin MusicTelevisionista tuli vielä musiikkia, eikä mitään tositv-kuraa, oli otollista aikaa nuorelle pojanklopille. Yömyöhään tulevista musiikkiohjelmista löydettiin aina uusia bändejä. Tämä bändi oli kyllä sellainen uusi tuttavuus, että oksat pois. Muistan vielläkin olleeni aivan hoomoilasena, kun ensimmäisen kerran näin heidän musiikkivideon. Se oli rakkauta ensikuulemiselta. Huh huh! Käsittämätöntä draivia ja raivoa tuutintäydeltä ja aivan uudella konseptilla. Metallimusiikin ja rapmusiikin yhteensulattamista oli tietenkin jollain asteella yritetty, mutta ei tällä tavalla. Aivan käsittämätöntä. Näinä synkkinä aikoina, jolloin ulkona on jäätävän pimeää ja maan johto pihalla kuin lumi-ukko, on mitä parhainta kuunnella näitä kohtalaisen vihaisia herroja yhdysvalloista.
Kaliforniasta tulevat auringon lapset perustivat yhtyeen 1990-luvun alussa, kitaristi Tom Morellon johdolla. Rap- ja funkvaikutteita soittava metallipoppoo debytoi 1992, nimeään kantavalla lätyllä. Morellon kokeellinen kitaransoitto ja laulaja Zack De La Rochan vihaiset lyriikat toivat heti suosiota bändille. Suosio kasvoi vielä suuremmaksi toisen albumin (Evil Empire) ilmestyttyä vuonna 1996.
Yhtyeen laulupuoli oli hyvinkin puhevoittoista. Suorastaan vauhkon vittuuntuneet räpit suolsivat yhteiskuntakritiikkiä ja helposti omaksuttavia iskulauseita. Rage Against The Machinen pohjalla kuitenkin jyräsivät vimmaisesti rumpuja paukuttava Brad Wilkin ja mukaansatempaavia bassoriffejä viljelevä Tim Commerfordin muodostama rytmipatteristo sekä innovatiivisesti raskaita kitarasoundeja soittava virtuoosi Tom Morello. Näiden neljän veijarin kantaaottavat biisit eivät olleet varsinaisesti mikään uusi keksintö, mutta se millä tavalla, raivolla ja suorasukaisuudella yhtye ne esitti oli ennenkuulumatonta.
RATM:n musiikista huokuu turhautuneisuus yhteiskuntaa kohtaan ja ärtymys heikompien sortamisesta. Jokaisesta levystä löytyy mahdotonta energiaa ja sanoitukset olivat yleensä syyttäviä ja yhteiskunnallisia epäkohtia maalaavia, eikä niin tuttua oman egonsa esilletuomista. Yhtyeen persoonallinen tyyli sai tietenkin jossain vaiheessa liikeelle kokonaisen jäljittelijöiden armeijan. Limp Bizkit ja muut puppelipojat eivät päässeet lähellekkään samoihin sfääreihin kuin RATM, ei siis lähellekkään.
Yhtyeen kolmas albumi (Battle Of Los Angeles) ilmestyi vuonna 1999. Raivo ei ollut kadonnut mihinkään. Levy oli jälleen valtava menestys. Bändin viimeinen studioalbumi oli vuonna 2000 ilmestynyt coveralbumi Renegades. Albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. De La Rocha alkoi keskittymään omaan soolouraansa ja muut konnat perustivat Chris Cornellin kanssa Audioslave-nimisen yhtyeen. Audioslave yhtyeen hajottua vuonna 2007 ja De La Rochan huonosti menestynyt sooloura, aiheutti toivonkipinän kaikille Rage Against The Machinen faneille. Yhteenpalaaminen toteutuikin pienimuotoisella kiertueella, mikä kesti noin vuoden verran. Siihen se sitten jäikin, ikävä kyllä.
Nämä raivokkaat vapaustaistelijat vievät vielä tänäpäivänäkin mukanaan. Virkistivän erilaiset funkilla maustetut kappaleet tuovat lisäenergiaa työpäivään, perusarkeen tai ihan vaan pimeysvitutukseen. Hiki virtaa ja poliittinen sanoma on avointa. Vihaisuus ei onneksi ole kadonnut vuosien varrella mihinkään ja homma toimii edelleen loistavasti. Vielä nykypäivänäkin yhtyeen sanoma on ajankohtaista, totuutta peitellään, asevarusteluun ja sotaan tungetaan dollareita järkyttäviä määriä, mutta ruokaa, työpaikkoja, eikä koteja löydy vähäosaisille. Totuudesta on turha edes puhua. Eihän tässä voi muuta kuin olla tyynenä kuin pommi ja luukuttaa yhtä kaikkien aikojen yhtyettä...Vamos vaan kaikille...
Yhtyeen kolmas albumi (Battle Of Los Angeles) ilmestyi vuonna 1999. Raivo ei ollut kadonnut mihinkään. Levy oli jälleen valtava menestys. Bändin viimeinen studioalbumi oli vuonna 2000 ilmestynyt coveralbumi Renegades. Albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. De La Rocha alkoi keskittymään omaan soolouraansa ja muut konnat perustivat Chris Cornellin kanssa Audioslave-nimisen yhtyeen. Audioslave yhtyeen hajottua vuonna 2007 ja De La Rochan huonosti menestynyt sooloura, aiheutti toivonkipinän kaikille Rage Against The Machinen faneille. Yhteenpalaaminen toteutuikin pienimuotoisella kiertueella, mikä kesti noin vuoden verran. Siihen se sitten jäikin, ikävä kyllä.
Nämä raivokkaat vapaustaistelijat vievät vielä tänäpäivänäkin mukanaan. Virkistivän erilaiset funkilla maustetut kappaleet tuovat lisäenergiaa työpäivään, perusarkeen tai ihan vaan pimeysvitutukseen. Hiki virtaa ja poliittinen sanoma on avointa. Vihaisuus ei onneksi ole kadonnut vuosien varrella mihinkään ja homma toimii edelleen loistavasti. Vielä nykypäivänäkin yhtyeen sanoma on ajankohtaista, totuutta peitellään, asevarusteluun ja sotaan tungetaan dollareita järkyttäviä määriä, mutta ruokaa, työpaikkoja, eikä koteja löydy vähäosaisille. Totuudesta on turha edes puhua. Eihän tässä voi muuta kuin olla tyynenä kuin pommi ja luukuttaa yhtä kaikkien aikojen yhtyettä...Vamos vaan kaikille...
Freedom, levyltä Rage Against The Machine, 1992
