56. THE MOORINGS

...olen jo aikaisemminkin kertonut olevani suuri irkku-musiikin ystävä. Se on jollain kummallisella tavalla mukaansatempaavaa, energistä ja ennenkaikkea hyvänmielen musiikkia. Jalat tömisee railakkaasti, Guinnessia juodaan, hiukan ehkä riehutaan, mutta lähimmäisiä rakastetaan oikein olan takaa, hieno meininki.

Vaikka maailma on täynnä bändejä, jotka ottavat vaikutteita irlantilaisesta kansanmusiikista, erottuu ne jotkut aina joukoista, niin myös tällä kertaa. Eihän tämäkään bändi oleellisesti eroa muista saman skenen bändeistä, mutta ei sen väliä, kunhan omaan korvaan mielyttää ja minun korvaani se mielyttää erittäin paljon. Omaa mielenkiintoa tuo myös bändin yllättävä kotimaa, mitä en ihan äkkiä olisi arvannut.

The Moorings perustettiin vuonna 2007 Selastatissa...öö...siis Ranskassa. Ranskassa ei irkkumusa ole sitä suurinta hottia, joten bändiä voidaan pitää hieman oikukkaana ja eriskummallisena vetonaulana Ranskanmaalta. Yhtyeen jäsenien juuret ovat kuitenkin syvällä kelttilandiassa, mikä selittää osittain viisikon mieltymyksen irkkumusiikiin.

Yhtyeen ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 2011 Pints & Glory ja muutaman vuoden päästä, 2013 ilmestyi toinen lätty La Cigale. Bändi junttaa tutusti menemään roimalla punk-energialla eteenpäin, unohtamatta olla uskollinen irlantilaiselle kansanmusiikille ja sen perinteisille teemoille. Tina-pilli saa kyytiä ja kaikki muutkin tutut elementit ovat koko ajan läsnä. Meno on mukavan vauhdikasta ja hyvä mieli tarttuu heti ensimetreillä. Tuntuu ihmeelliseltä, että yhtye ei ole saanut kotimaassaan suurempaa nostatusta, mutta onneksi naapurimaat sentään ovat ymmärtäneet bändin loistokkuuden. Siellä yhtye on jo päässyt lämmittelemään skenen superpummpuja, kuten Poguesta ja Dublinersia. Pikkuhiljaa alkaa, tämä Ranskan lahja irkku-musiikin ystäville, saada ansaitsemansa arvostuksensa, ainakin toivottavasti.

Perinteitä kunnioittava Ranskan oikku suoltaa mukavasti ja voimakkaasti tuttua tarinaa, tutulla formaatilla. Soittoniekkojen meno on väkevää ja menevää, eikä jää yhtään suurnimien jalkoihin. Loistavaa settiä. Tällaisen letkeän ja oluthöyryisen tuuttauksen jälkeen maistuu aina naksu Jamesonia...tai vaikka pari...Viva La France...

Friendship, albumilta Pints & Glory, 2011

55. KINGSTON WALL

...no niin, tätä hetkeä olen yrittänyt vältellä. En ehkä tosissani, mutta valinta ensimäisestä suomalaisesta bändistä on tuottanut päänvaivaa roppakaupalla. Mistä niistä kaikista aloittaisi ensimmäisenä, mikä on vaikuttanut eniten, mitä on kuunnellut ja mitä kuuntelee edelleen. Suomalaisia bändejä ja artisteja on vuosien varrella tullut luukutettua kuitenkin aikoimoisen verran, tietenkin. Paskat. Aloitetaan sillä mikä pyörii tiuhaan soittimissa tälläkin hetkellä.

Aikana jolloin kuunneeltiin ahkerasti Metallicaa, Guns N' Rosesia, Nirvanaa ja muita ulkomaan superbändejä, tuli Suomen Helsingistä pippurinen trio, joka omakustannelevyillään sopi tällaiseen maailmaan tietenkin äärimmäisen huonosti. Yhtye sai kuitenkin ilmiömäisellä live-esiitymisellään ja vaikuttavilla levyillään vankan ja uskollisen ihailijapiirin itselleen. Yhtyeen musiikki ei ollut siihen aikaan kovinkaan suosittua kauraa, mutta itseeni ja kaveripiiriini, kummajaisten musiikki kolahti ja kovin kolahtikin.

Kingston Wall perustettiin Helsingissä vuonna 1987. Lopullinen legendarinen kokoonpano näki päivänvalon vuonna 1990, kun rumpali Sami Kuoppamäki keskeytti musiikinopiskelunsa Yhdysvalloissa ja päätti hypätä mukaan suureen seikkailuun. Seikkailun kapelimestarina toimi itseoikeutetusti kitaristi/laulaja Petri Walli ja tasapainottavana turvamiehenä toimi basisti Jukka Jylli.

Nimestään huolimatta, trio ei paukuttanut rastahemmojen rentoa reggaeta, vaan mystisen proggressiivista ja psykedeelistä rokkenrollersonia. Minkäänlaiset tyylilliset rajoitukset eivät kuitenkaan rajoittaneet bändin musisointia. Puhtaseen 1960-1970-luvun rokkiin sekoitettiinkin sulavasti intialaista musiikkia ja loppuaikoina jopa elektronista musiikkia. Suuria esikuvia triolle olivat Jimi Hendrix, Led Zeppelin, Cream ja Pink Floyd.

Lyhyen historiansa aikana trio ehti levyttämään kolme albumia. Vuonna 1992 ilmestyi lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty I. Seuraavana vuonna ilmoille paukahti II ja Vuonna 1994 ilmestyi yhtyeen viimeinen studioalbumi Tri-Logy. Kahdella ensimmäisellä albumilla kuullaan selkeästi esikuviensa vaikutteet, mutta innovatisuutta ei yhtyeeltä puuttunut. Intialaisvaikutteet tekivät musiikista omaperäistä ja improvisaation määrä oli tolkutonta, myös albumeilla. Jos ensimmäisellä albumilla coveroitiin Henkkaa, niin toisella levylly coveroitiin jo Donna Summeria. Kolmas albumi oli jonkinasteinen teemalevy. Levyyn vaikutti Wallin mieltymys, aikakudelle sopivaan villitykseen, tekno/trance-musiikkiin! Toinen keulahahmon mieltymys oli Ior Bock ja hänen hämärät teoriansa ja omantakeinen mytologia, mitkä vaikuttivat levyn tekemiseen yllättävänkin paljon. Tuloksena kohtuulisen omaperäistä materiaalia.

Tämä hippimystiikkaa suoltava bändi oli elmentissään kuitenkin lavalla. Tunnelma oli intensiivistä ja kappaleet saattoivat laajeta kymmenien minuuttien jamitteluiksi. Tajunnanräjäyttävät kappaleet saivat runsaasti tilaa improvisoinnille, eikä settiä vedetty koskaan ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan. Keikoilla voitiin kuulla ja nähdä ihan mitä vain. Onneksi vuonna 2005 ilmestyi kolmen cd:n kokoelmalivelevy, jolta voidaan nauttia näistä hurmiollisista ja nautinnollisista hetkistä ja ihmetellä herrojen menoa livetilanteissa, loistavaa.

Trion seikkailu päättyi siis vuonna 1995. Yhtyeen nokkamies Walli teki traagisen itsemurhan hyppäämällä Töölön kirkon katolta. Harmillisen lyhyeksi jäänyt ura on jättänyt pysyvän ja syvän jäljen suomalaiseen rockhistoriaan ja yhtyeen arvostus ja suosio on saavuttamassa vähitellen sen arvostuksen, mitä yhtye ei koskaan saanut toimintavuosinaan. Kingston Wall on niitä harvoja suomalaisia bändejä, joissa on kaikki legendat ainekset ja itse luokitelen KW:n yhdeksi kovimmista suomalaisista legendoista. Sami Kuoppamäen kiihkeä rumputyöskentely, Jukka Jyllin juureva alakerta ja edesmenneen Petri Wallin intohimoinen tulkinta kuulostaa edelleen uskomattoman tuoreelta ja ajattomalta...peace and love!

With My Mind, levyltä I, 1992

54. TURBOWOLF

...muutama vuosi sitten tutuistuin englantilaiseen hulttiopoppooseen, jossa mystikko Rasputinin näköinen hipinretku hoilasi korkealta ja kovaa. Musiikki oli rautaisaa vääntöä ja tarttuvat riffit porautuivat takaraivoon heti kättelyssä. Ihmettelyäkin riitti. Yhtyeen fuusiosoppa sai aikaiseksi litsariefektin, varsinkin elektrovaiheiden aikana. Myönnettäköön, että kohtuullisen oudolta se aluksi tuntui. Yhtyeen kiehtova ja oudon psykedeellinen veivaus ja sekametelin kokonaisuus sai kuitenkin hyväksynnän. Jostain syystä bändi unohtui muutamaksi vuodeksi unholaan, kunnes pomppasi nyt taas uudestaan ilmoille, hyvä niin. Eipä ole meno vuosien varrella mihinkään muuttunut. Laulaja Chris Georgiadiksen tukka näyttäisi olevan lyhentynyt ja uusi basisti, Lianna Lee Davies ilmestynyt kuvioihin. Mutta mikä tärkeintä, musiikki on pysynyt yhtä outona kuin vuosia sitten.

Nämä Brittiensaarten Bristolista tulevat veijarit perustivat yhtyeensä vuonna 2008. Yhtyeen musiikkia on hankalaa kategorioida mihinkään muottiin tai lokeroon. Vaikutteita löytyy tietenkin rokista, hevistä ja punkista, mutta myös yllättäen elektronisesta musiikista. Yhtyeeltä löytyy aimo annos hulluutta seikoittakseen näitä tyylisuuntia pirteän leikkisästi, mutta myös luovasti ja ammattimaisesti.

Ensimmäiset vuodet menivät sumusaaren pikkuklubeja kierellen, kunnes vuonna 2011 ilmestyi ensimmäinen lätty (Turbowolf). Albumi toi jonkin verran huomiota myös saaren ulkopuolella, mutta suurta massasuosiota ei sillä saatu. Yhtyeen omaperäinen ja ainutlaautuinen soppa on ehkä liikaa isoille massoille ja hyvä niin. Albumin kappaleet olivat kaikki erillaisia tyyliltään ja uskoisin jokaisen löytävän oman suosikkinsa. Itselläni toimii suhteellisen raskaat tuuttausbiisit, joissa kitaristi Andy Ghoshin ja rumpali Blake Daviesin vääntö menee jo stonerin puolelle, loistavaa. Tempo vaihtelee yllättävän monessakin biisissä, välillä meno on jopa seesteistä, kunnes mopo lähtee jälleen keulimaan ja meno yltyy tutulle räminäosastolle.

Yhtyeen toinen albumi ilmestyyy ensi vuoden keväällä. Esimakua ollaan jo saatu muutaman sinkun muodossa. Se on jo selvää, että enää ei nähdä ulkomuodollisesti Zappan/Rasputinin reinkarnaatiota, vaan pitemminkin herra Wolowitzin (The Big Bang Theory) veljen löytämistä parrasvaloihin. Vaikka laulaja ulkomuodollisesti onkin hieman muuttunut, on ääni ja tyyli pysynyt samana. Se taas tuo välillä, jollain ihmeellisellä tavalla mieleen Weird al" Yankovicin, siis sillai..hyvällä tavalla.

Vääristynyttä boogierokkia soittava nelikko antaa kuulijoilleen mahtavia koukkuja. Energiaa ja huoletonta menoa riittää ja jos elektroniset kokeilut ei musiikkinautintoa häiritse, niin tässä alkuaikojen tuhtia tuuttausta suoraan sumusaarilta...

A Rose For The Crows, levyltä Turbowolf, 2011

 

53. HORISONT

...jotenkin nämä kalapuikkosankarit viehättävät, varsinkin heidän musiikki. Jotenkin se vain kiehtoo. Tuplariffit paukkuvat ja myrskyisät rummut ujeltavat, välillä psykedeelistäkin sanomaa ja soitantaa ilmoille. Ja ennenkaikkea tyylikkäästi. Retrokamoilla painetaan menemään ja aikamoisen retromeininkillä herrat musiikkiaan vääntävät. Siinä on aina omat vaaransa, mutta onneksi näillä pitkäkarvaisilla uushipeillä homma toimii loistavasti.

Yllättäen Ruotsin Göteborgista tuleva karvalauma sai alkunsa vuonna 2004. Yhtyeen keulahahmo ja solisti Alex Söderberg, kitaristit Charlie Van Loo ja Kristofer Möller, basisti Mangus Delborg ja rumpali Pontus Jordania veivasivat musiikkiaan muutaman vuoden keikkaillen, kunnes vuonna 2009 ilmestyi bändin debyyttialbumi, Två Sidor Av Horisonten. Vuosien varrella yhtye on pamauttanut ilmoille myös kaksi muutakin albumia, Second Assault (2012) ja uusin Time Warriors (2013).

Yhtyeen kappaleissa yhdistyvät vanhat tutut ystävämme, hardrockblues ja 70-luvun progressiivinen sekoilu. Laulu loistaa, joskus todella korkealta, kitarat erottuvat edukseen ja basso ja rummut jytisee ukkosen lailla, maukasta ja kiehtovaa vääntöä. Bändi suoltaa levyillään muutamia ruotsinkielisiä kappaleita, mitkä ei menoa kyllä yhtään hidasta tai huononna, vaan tuo hieman eksoottisuutta albumikokonaisuuteen.

Yhtyeen tuotannosta kuuluu tietysti oman maan sankarien tykitystä, kuten Graveyard ja Witchcraft ja rajojen ulkopuolelta voidaan mainita vaikka Blue Cheer eli ei yhtyeen musiikki nyt niin kauhean omaperäistä tai ainutlaatuista ole, mutta ei sen tarvikkaan olla. Se riittää, jos musiikin alkaessa, jalat alkavat tamppauksen ja niska jäykistyy, päätä vatkatessa ja alkaa tehdä mieli olutta...ainakin minulle.

Ruotsalaisveijareiden ei tarvitse turhia kikkailla. Musiikki on perusvarmaa ja lähenee mukavasti jopa analogista tunnelmaa. Aikamatka jonnekkin kauas pois...olkaa hyvä...

Second Assault, levyltä Second Assault, 2012

52. WILLY TEA TAYLOR

...aina ei tarvi olla menoa ja meininkiä. Joskus on hyvä istua kiikkustuoliin ja hieman rauhoittua. Ja tämän satusepän rauhallinen läsnäolo ja ääni todellakin rauhoittaa mieltä. Hieman tässä nyt kallistutaan vieraille vesille, mutta kyllä tämän nöyrän ja tuuhepartaisen äijänkörilään asenne ja kilometrejä huokuva kokemuksen ääni lyö monet hevimonsterit mennen tullen.

Tämä pitkänlinjan karjankasvattaja tulee Kalifornian Central Valleysta. Laulaja, lauluntekijä Willy Tea Taylor kiertelee ympäri Amerikkaa, joko sooloillen tai yhtyeensä The Good Luck Thrift Store Outfitin kanssa. Vuonna 2011 herra levytti, ilmeisesti ainoan sooloalbuminsa (4 Strings), mikä teki suuren vaikutuksen tähän janariin. Tayloria pidetään jenkkilässä yhtenä suurista sanoittajista ja onhan herran teksteissä nyt herranjumala syvyyttä ja viisautta. Taitaa herran suosio vaan jäädä uudelle mantereelle, en tiedä, mutta näin olettaisin. Niin...ja folkkiahan tämä taitaa olla, mutta ei anneta sen häiritä.

Kun tämä juuristaan hyvin ylpeä oleva folktrubaduuri nostaa kovettuneilla käsillään, nelikielisen kitaransa, yleisö hiljenee, siis todella hiljenee. Sen verran vaikuttavasti ja koskettavasti herra kappaleensa luikautaa. Kappaleet ovat täynnä aitoa tunnetta ja ne tuntuu selkärangassa asti. Mitään turhaa kikkailua ei ole, vaan yksinkertaista ja yksinkertaisesti esitettyä mahtavuutta.

Willy Tea Taylor on hellyyttävän mullanmakuinen farmari, jonka runnolliset tekstit ovat oiva parannuskeino korkeaan verenpaineeseen tai kiireiseen mielentilaan. Miinuspuolena voidaan todeta, että kovimmankin jampan kyynelkanavat voivat vahingossa puhdistua. Kyllä tämä saa karuimmankin rokkimörön suun hiljaiseksi...todella vaikuttavaa...

Bull Riders & Song Writers, 2011

51. GUNS N' ROSES

...nämä viidakon sekopäät olivat oman aikautensa ehdottomasti suurin bändi. Itselleni tuo hyytävä rocktuulahdus sattui juuri sopivasti teinivuosieni aikaan eli kohtuullisen hyvä ajankohta, alkaa ottamaan vaikutteita idoleiltaan. Vuodet yhtyeen seurassa olivat tajuttomia. Finnit vain poksahtelivat, kun vedettiin ensimmäisiä kännejä yhtyeen musiikin tahdissa. Se oli mahtavaa aikaa. Kaikki kuitenkin loppuu ajallaan. Teineivuodet menivät ja bändi kohtalo oli aikamoisen surullinen. Musiikki kuitenkin jäi ja sehän on vieläkin todella rautaista.

Guns N' Rosesin ura alkoi yhdysvaltojen enkelikaupungissa. Elettiin vuotta 1985 ja miehistönvaihdokset olivat vihdoin ohi. Nyt oli, muutaman "harha-askaleen jälkeen", löydetty oikeat janarit puikkoihin. Yhtyeen nokkamies laulaja Axl Rose, kitaristit Saul "Slash" Hudson ja Izzy Stradlin, basisti Michael "Duff" McKagan ja rumpali Steve Adler olivat se kokoonpano, joka räjäytti pankin ja kunnolla räjäyttikin.

Yhtyeen musiikki oli perinteisen hardrokin ja glamrokin maukasta sekoitusta. Musiikissa kuullaan paljon vanhojen suurien nimien vaikutteita, mutta lähimpiä musiikillisia sukulaisia olivat ehkä Mötley Crue ja Hanoi Rocks. Hanoi Rocks vaikutti herroihin merkittävästi, varsinkin yhtyeen uran alkuaikoina. Ilman Hanoi Rocksia, ei olisi ollut Guns N' Rosesia (Rosen ja Slashin mukaan). Aika mairittelevia komentteja.

Yhtyeen energinen lavaesiintyminen ja nousu suureen suosioon Los Angelesin rock-piireissä, ei jäänyt levy-yhtiöiltä huomaamatta. Nopeassa aikataulussa yhtye saikin julkaistua ensimmäisen tuotoksen jo vuonna 1986. EP, Live ?!*@Like a Suicide oli alkulämmittelyä tulevaan.

Vuonna 1987 se sitten tapahtui. Yhtyeen debyytti albumi, Appetite for Destruction, ilmestyi kauppoihin. Alku oli hiljaista, mutta kun Welcome The Jungle ilmestyi videomyllytykseen, alkoi myyntiluvut nousta pilviin ja hieman sen ylikin. Albumista tuli lopulta kaikkien aikoijen myydyin esikoislätty ja sitä pidetäänkin 1980-luvun merkittävimmistä albumeista. Tyypilliseen 80-luvun tapaan bändi lauloi huumeista, naisista, alkoholista, seksistä ja suurkaupungin elämänrytmistä. Tärkeintä kuitenkin oli, että mikään lätyn kappaleista ei jäänyt suutariksi. Kokonaisuus oli aivan mieletön. Yhtye aloitti maailman valloituksen vuoden kestäneellä rundilla.

Guns N' Roses oli jokaisen huulilla. Yhtyeellä riitti kiirettä ja keikkaa pukkasi. Siitä huolimatta tämä pyssyjengi levytti eräänlaisen välilevyn. Vuonna 1988 ilmestyi G N' R Lies. Albumi oli edelliseen verrattuna hieman rauhallisempi ja seesteisempi, mutta aseenteesta ei ollut tingitty piirun vertaa. Yhtyeen suosio ja menestys kasvoi kasvamistaan.

Eihän viidakon vekarat mitään partiopoikia koskaan ollutkaan, mutta suosion kasvaessa, kasvoivat myös huumeiden käyttö ja ylenpalttinen ääliösekoilu. Pikkuhiljaa tämä alkoi myös näkyä henkilökemioissa. Lopulta oli ensimmäisten potkujen aika. Rumpali Steve Adler erotettiin bändistä vuonna 1990, huume- ja alkoholiongelmien vuoksi. Mikä taas pistää hieman ajattelemaan, jos mietti muiden jäsenten edesottamuksia kyseisenä aikana. Niin tai näin, uusi rumpali tuli juuri sopivasti seuraavan albumin tekovaiheeseen.

Rumpali Matt Sorum pääsi heti kättelyssä kovaan testiin. Yhtyeellä oli 40 kappaletta nauhoitettavana ja nokkamiehestä kukkopojaksi muuttunut Rose vaati levy-yhtiötä julkaisemaan kaikki kappaleet yhtäaikaisesti. Voin vain kuvitella levymogulien raapivan rasvaisia päitään ja ihmetelleen yhtyeen omituista ehdotusta, mutta yhteisymmärrykseen päästiin ja levyt julkaistiin kahtena tupla-albumina, Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II, vuonna 1991.

Ei ollut tämä finninaama ennen tälläistä kokenut, eikä varmaan enää koskaan tulekkaan. Kaksi tupla-levyä ja molemmat täyttä priimaa. Se oli aivan uskomatonta. Monipuoliset levyt sisälsivät niin rock-balladeja kuin todellista tuuttausta, perinteiseen kunnon hardrock-tyyliin ja kaikkea siitä väliltä. Tästä suuremmaksi ei enää mikään bändi voi nousta...no ei voinut ei...

Julkaisun jälkeen yhtye lähti suurelle maailmankiertueella, joka kesti kaksi pitkää ja raskasta vuotta!! Guns N' Roses oli huipulla, maailman suosituin ja isoin rockyhtye, mutta ongelmat alkoivat kasaantua. Riitelyt, tappelut, huumesekoilut ja muut vastoinkäymiset alkoivat olla jo jokapäiväistä. Yhtyeen konsertteja peruttiin tai keskeytettiin yhtenään, lähinnä ailahtelavan Mr. Rosen ansiosta, jolla oli tapana tempaista kiukkuvaihde päälle ja kadota takahuoneeseen mököttämään. Kitaristi Izzy Stradlin mitta täyttyi lopullisesti vuonna 1991. Yhtyeestä oli tullut liian iso ja jatkuva sekoilu ja riitely riitti. Izzyn tilalle tuli Gilby Clarke ja matka jatkui. Kiertue vedettiin kaikkien yllätykseksi loppuun, mutta kovalla hinnalla. Yhtye ei ollut enää se sama yhtye, joka jossain vaiheessa veti nightrainia puistoissa ja haaveili paratiisista.

Vastoinkäymisistä huolimatta bändi julkaisi cover-levyn The Spaghetti Incidentin vuonna 1993. Lätty oli kunnianosoitus bändeille, joita yhtyeen jäsenet arvostivat. Lopputulos ei ollut enää omasta mielestäni kovinkaan vakuuttavaa. Tuolloin alkoi jo kovimmatkin fanit epäilemään yhtyeen tulevaisuutta. Keikkaa kuitenkin tehtiin, mutta samalla kaavalla. Rokkivene alkoi keikkumaan lopullisesti vuonna 1996, kun Slash jätti uppoavan veneen. Seuraavana vuonna McKagan ja Sorum heittivät köydet myös rantaan. Rose oli jäänyt yksin.

Tuon jälkeen ukot ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin ja nykyään yhtyeen nimeä kantavaa bändiä mielletäänkin Rosen taustayhtyeeksi. Tästä huolimatta Rose runttasi levyn markkinoille vuonna 2008 (Chinese Democracy). Lätty sai jo työskentely vaiheessa naurettavia piirteitä. Sitä työstettiin peräti 14 vuotta ja joidenkin arvioiden mukaan, se olisi maailman kallein albumi. Hohto oli kadonnut. Musiikillisesti levy oli pettymys, mutta eihän levyltä varmaan enää kukaan mitään odottanutkaan. Olisi saanut jäädä tekemettä.

Guns N' Rosesin ainutlaatuisuus perustui arvaamattomaan tyyliin, hienoihin biiseihin ja räjähtävään punk-asenteeseen sekä rokin parhaat niksit toisiinsa naittaneeseen soittoon. Guns N' Roses oli aikoinaan maailman suosituin ja suurin rokkiorkesteri, näin vuosien jälkeen ajateltuna, ehkä se kasvoi jo liian isoksi. Vaikka yhtyeelle kävi miten kävi, jäi sen musiikki ikuiseksi ajoiksi elämään ja siihen on aina mukava palata, joten rock on...

Paradise city, levyltä Appetite For Destruction, 1987

50. RAGE AGAINST THE MACHINE

...90-luvun alussa, jolloin MusicTelevisionista tuli vielä musiikkia, eikä mitään tositv-kuraa, oli otollista aikaa nuorelle pojanklopille. Yömyöhään tulevista musiikkiohjelmista löydettiin aina uusia bändejä. Tämä bändi oli kyllä sellainen uusi tuttavuus, että oksat pois. Muistan vielläkin olleeni aivan hoomoilasena, kun ensimmäisen kerran näin heidän musiikkivideon. Se oli rakkauta ensikuulemiselta. Huh huh! Käsittämätöntä draivia ja raivoa tuutintäydeltä ja aivan uudella konseptilla. Metallimusiikin ja rapmusiikin yhteensulattamista oli tietenkin jollain asteella yritetty, mutta ei tällä tavalla. Aivan käsittämätöntä. Näinä synkkinä aikoina, jolloin ulkona on jäätävän pimeää ja maan johto pihalla kuin lumi-ukko, on mitä parhainta kuunnella näitä kohtalaisen vihaisia herroja yhdysvalloista.

Kaliforniasta tulevat auringon lapset perustivat yhtyeen 1990-luvun alussa, kitaristi Tom Morellon johdolla. Rap- ja funkvaikutteita soittava metallipoppoo debytoi 1992, nimeään kantavalla lätyllä. Morellon kokeellinen kitaransoitto ja laulaja Zack De La Rochan vihaiset lyriikat toivat heti suosiota bändille. Suosio kasvoi vielä suuremmaksi toisen albumin (Evil Empire) ilmestyttyä vuonna 1996.

Yhtyeen laulupuoli oli hyvinkin puhevoittoista. Suorastaan vauhkon vittuuntuneet räpit suolsivat yhteiskuntakritiikkiä ja helposti omaksuttavia iskulauseita. Rage Against The Machinen pohjalla kuitenkin jyräsivät vimmaisesti rumpuja paukuttava Brad Wilkin ja mukaansatempaavia bassoriffejä viljelevä Tim Commerfordin muodostama rytmipatteristo sekä innovatiivisesti raskaita kitarasoundeja soittava virtuoosi Tom Morello. Näiden neljän veijarin kantaaottavat biisit eivät olleet varsinaisesti mikään uusi keksintö, mutta se millä tavalla, raivolla ja suorasukaisuudella yhtye ne esitti oli ennenkuulumatonta.

RATM:n musiikista huokuu turhautuneisuus yhteiskuntaa kohtaan ja ärtymys heikompien sortamisesta. Jokaisesta levystä löytyy mahdotonta energiaa ja sanoitukset olivat yleensä syyttäviä ja yhteiskunnallisia epäkohtia maalaavia, eikä niin tuttua oman egonsa esilletuomista. Yhtyeen persoonallinen tyyli sai tietenkin jossain vaiheessa liikeelle kokonaisen jäljittelijöiden armeijan. Limp Bizkit ja muut puppelipojat eivät päässeet lähellekkään samoihin sfääreihin kuin RATM, ei siis lähellekkään.

Yhtyeen kolmas albumi (Battle Of Los Angeles) ilmestyi vuonna 1999. Raivo ei ollut kadonnut mihinkään. Levy oli jälleen valtava menestys. Bändin viimeinen studioalbumi oli vuonna 2000 ilmestynyt coveralbumi Renegades. Albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. De La Rocha alkoi keskittymään omaan soolouraansa ja muut konnat perustivat Chris Cornellin kanssa Audioslave-nimisen yhtyeen. Audioslave yhtyeen hajottua vuonna 2007 ja De La Rochan huonosti menestynyt sooloura, aiheutti toivonkipinän kaikille Rage Against The Machinen faneille. Yhteenpalaaminen toteutuikin pienimuotoisella kiertueella, mikä kesti noin vuoden verran. Siihen se sitten jäikin, ikävä kyllä.

Nämä raivokkaat vapaustaistelijat vievät vielä tänäpäivänäkin mukanaan. Virkistivän erilaiset funkilla maustetut kappaleet tuovat lisäenergiaa työpäivään, perusarkeen tai ihan vaan pimeysvitutukseen. Hiki virtaa ja poliittinen sanoma on avointa. Vihaisuus ei onneksi ole kadonnut vuosien varrella mihinkään ja homma toimii edelleen loistavasti. Vielä nykypäivänäkin yhtyeen sanoma on ajankohtaista, totuutta peitellään, asevarusteluun ja sotaan tungetaan dollareita järkyttäviä määriä, mutta ruokaa, työpaikkoja, eikä koteja löydy vähäosaisille. Totuudesta on turha edes puhua. Eihän tässä voi muuta kuin olla tyynenä kuin pommi ja luukuttaa yhtä kaikkien aikojen yhtyettä...Vamos vaan kaikille...

Freedom, levyltä Rage Against The Machine, 1992

I'M BACK

Jep, täällä sitä taas ollaan. Turpakäräjät jatkuvat ja yli puolen vuoden hiljaiselo on vihdoin ohi. On aika jälleen päräyttää ilmoille musiikin ilosanomaa kaikille rokkimusiikin ystäville. Homma jatkuu samalla tutulla kaavalla, rautaisia musiikkivideoita tutuilta ja tuntemattomilta.

Selailin tuossa omia höpinöitäni ja huomasin joidenkin bändien osalta tuhertaneeni aikamoisen määrän tekstiä. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut kirjoittaa mitään pienoisromaania yhtyeestä vaan esitellä yhtye lyhyesti ja millä tavalla se itseeni liittyy. Sen osalta luvassa on ehkä pieniä muutoksia, katsotaan nyt sitten. Joskus sitä vaan alkaa suoltamaan sitä tekstiä, ehkä vähän liikaakin. Tärkeintä kuitenkin blogissani on nuo mahtavat musiikkivideot.

Näin suomalaisena pitää tässä vaiheessa muistuttaa (myös itseäni), että tulossa on myös suomalaisia taitajia. Jotenkin nämä kotimaiset artistit ovat huutaneet poissaolollaan, mutta ei kauan. Niitä on tulossa, odottakaa vain.

Seuraavassa bloggauksessa on jo viideskymmenes yhtye esitelyssä. Siinä sitten saavutetaan yhdenlainen rajapyykki.YESH!

Nyt plörinät sikseen ja pistetään tämä rokkijuna käyntiin. Mukaan vaan, vanhat sekä uudet ystävät. Tervetuloa musiikin ihmeelliseen maailmaan!

HELLHALLmusic

49. IRON MAIDEN

...otetaan välillä tuttuakin tutumpaa kauraa eetteeriin. Tämän hevimammutin pitäisi, jokaisen itseään kunnioittavan rokun tunistaa. Sen verran pitkään ja hartaasti tämä yksi Brittimetallin kulmakivistä on matkaansa taivaltanut ja ennenkaikkea menestyksekkäästi. Kitaravoittoinen ilotulittelu sai tämän räkänokan haukomaan henkeä joskus 80-luvun alkupuolella. Number Of The Beastin levy oli jotain aivan käsittämätöntä ja siitä alkoi pitkä ja mielenkiintoinen tuttavuus bändin kanssa, tuttavuus kestikin aina 90-luvulle asti. Bändi oli 80-luvulla ennenkaikkea turvallinen. Mikään ei muuttunut oleellisesti ja uudelta levyltä osasi aina odottaa taattua Brittimetallia, eikä levyt koskaan pettänyt. 90-luvulle tultaessa bändin hohto oli jo hieman himmentynyt ja lopulta bändi kävikin surullisen kuuluisalla allonpohjalla, mutta ainoastaan noustaakseen sieltä vahvempana ja uljaanpana takaisin.

Basisti, lauluntekijä ja yhtyeen ehdoton nokkamies Steve Harris perusti tämän brittiläistä metallimusiikkia esittävän yhtyeen Lontoossa vuonna 1975. Aikakautena jolloin punk-musiikki oli Briteissä kovaa valuuttaa, bändiä pidettiin jokseenkin outona. Yhtye edustaakin alkuperäistä "brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa". Soitannolliset valmiudet olivat huippuluokkaa, mutta ei "Rautaneito" ilman vaikeuksia ja kommeluksia ole pitkää uraansa tehnyt.

Yhtyeen kokoonpano koki lukuisia muutoksia heti perustamisen jälkeen. Harris ei löytänyt mieleisiä kumppaneita. Vuonna 1977 Harris jäi jopa yksin treenikämpille ihmettelemään maailman menoa. Hiljaiseloa kesti muutaman kuukauden, kunnes kitaristi Dave Murray palasi takaisin, kerran jo bändistä lähteneenä. Samoihin aikoihin Harrisin vanha tuttu rumpali Doug Sampson liittyi bändiin. Nyt alkoi kemiat olla kohdallaan ja näin myös treenaaminen pääsi kunnolla vauhtiin. Vain laulaja puuttui.

Vihdoin vuonna 1978 löytyi raspikurkuinen ja punkkarin näköinen Paul Di'Anno. Taas askel eteenpäin. Vaikeuksia tuotti Harrisin tekemät biisit, joihin tarvittiin yleensä kahta kitaristia. Toista kitaristia ei löytynyt ja Harris joutui soittamaan osan kitarariffeistä bassollaan. Keikkaa tehtiin klubeilla ja pubeissa ja samalla etsittiin toista kitaristia.

Keikkailu pitkin Britanniaa tuotti tulosta ja yhtye pääsi levyttämään ensimmäistä virallista albumiaan vuonna 1980. Sessio ei ollut bändille hankala, kappaleet olivat vuosien varrella tulleet niin tutuiksi, että studiossa ei tarvittu tehdä töitä biisien eteen. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi siis vuonna 1980. Albumi sai loistavan vastaanoton. Yhtye pääsi lämmittelijäksi Judas Priestin ja Kissin Euroopan kiertueille ja saavutti näin mainetta myös Britannian ulkopuolella. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi toisen albuminsa (Killers) ja samana vuonna käynistyi yhtyeen ensimmäinen pienimuotoinen maailmankiertue Killer World Tour. Kiertueella oli kohtalokkaat seuraukset.

Laulaja Di'Anno kärsi vakavista huumeongelmista ja erittäin arvaamattomasta käytöksestä. Vuonna 1981 Harris ja kumppanit joutuivat erottamaan laulajan. Tilalle saatiin Samson yhtyeestä muuan Bruce Dickinson. Siitä alkoi yhtyeen kultakausi ja nousu todelliseen raskaaseen sarjaan.

Vuonna 1982 julkaistiin klassikko albumi The Number Of The Beast. Tämä levy oli lopullinen läpimurto maailmanlaajuisesti. Yleisö oli haltioissaan. Kiertueen jälkeen yhtye joutui erottattamaan rumpalina toimineen Clive Burrin ja tilalle tuli jättiläinen nimeltä Nico McBrain. Nyt yhtyeellä oli toimiva patteristo. Neljäs albumi putkahti vuonna 1983, Piece Of Mind. Tällä levyllä yhtye pääsi ensimmäistä kertaa keikkailemaan pääesintyjänä Jenkkillään. Yhtye takoi rautaa, kun se oli kerta todella kuumaa. Vuodet vaihtuivat ja uusia levyjä vain ilmestyi. Powerslave ilmestyi vuonna 1984 ja heti seuraavana vuonna live-lätty, Live After Death. Yhtye teki järkyttävän pitkiä maailmankiertueita, mutta levyntekoa ei unohdettu edes kiertueilla.

Kuudes pitkäsoitto, Somewhere In Time, ilmestyi vuonna 1986. Nyt tarkkakorvaiset pitkätukat huomasivat yhtyeen musiikin muuttuneen hieman. Pelimannit kokeilivat ensimmäistä kertaa kitarasyntetisaattoreita, olihan levyn teemanakin avaruus, mutta omasta mielestäni yhtyeen musiikki ei nyt mitenkään oleellisesti muuttunut. Samanlaista diggailua se oli vielä tuohon aikaan. Pekkaa pahemmaksi ei laittanut vuonna 1989 ilmestynyt albumi Seventh Son Of A Seventh Son. Tämän levyn jälkeen oma mielenkiintoni bändiä kohtaan hieman lopahti, mutta lopullinen niitti oli vasta edessäpäin.

Vuosikymmen vaihtui ja niin myös hieman kokoonpanokin. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen vuonna 1990. Tilalle napattiin Janick Gers. Seuraavat albumit No Prayer For The Dying, 1990 ja Fear Of The Dark, 1992 eivät saanetkaan enää vankkumatonta ylistystä yleisön keskuudessa, mutta siitä huolimatta maailmankiertueet jatkuivat ja yleisöä riitti edelleen. No hätä. Lopullinen niitti ja iso hätä nousi Maiden- fanien kuultua laulaja Dickinsonin eroavan yhtyeestä vuonna 1993. Alkoi kaaos. Muut jäsenet olivat masentuneita laulajan lähdöstä, varsinkin Harris. Itse en nyt varsinaisesti masentunut, mutta hämärät muistikuvani olivat tuolloin, että se oli "Rautaneidon" loppu.

Ehkä se oli sitä itselleni, mutta ei bändille. Pienen tauon jälkeen yhtyeen laulajaksi tuli Blaze Bayley. Yhtyeen hardcorefanit eivät ottaneet uutta hoilottajaa omakseen. Jos keikkasetistä jouduttin jättämään Run To The Hills-biisi, laulajan äänialan suppeudesta johtuen, ei asiat olleet kohdallaan. Bändi kuitenkin taisteli ja julkaisi vuonna 1995 albumin The X Factor. Albumin jälkeinen kiertue jouduttiin perumaan Bayleyn saatuaan allergisia reaktioita esiitymislavoilla käytetyistä materiaaleista. Vaikeaa oli, mutta taas rymisteltiin ylös. Vuonna 1998 julkaistiin yhtyeen yhdestoista albumi, Virtual XI. Menestys ei ollut enää merkittävää, jos verrataan yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Homma ei oikein toiminut uuden laulajan kanssa, vaikka yritystä oli roppakaupalla. Albumien laimea vastaanotto, epäonnistuneet kiertueet ja Dickinsonin halu palata takaisin bändiin päätti Bayleyn ja Iron Maidenin yhteistyön vuonna 1999.

Vanha kunnon Dickinson palasi yhtyeeseen ja samalla palasi myös Adrian Smith. Janick Gers jatkoi yhtyeessä, joten bändissä oli nyt kolme kitaristia. Klassinen kokoonpano oli jälleen kasassa, vahvistettuna Gersillä. Herrat pääsivät vauhtiin ja vuonna 2000 julkaistiin Brave New World. Yleisö oli jälleen haltioissaan. Vuonna 2003 yhtye julkaisi Dance Of Death-albumin. Vuodet vierivät, kiertueet pitenivät vanhoihin mittoihin, vietettiin 25-vuotisjuhlaa ja taas tehtiin kiertueita. Iron Maiden oli tullut muutamassa vuodessa ryminällä takaisin. Vuonna 2006 ilmestynyt A Matter Of Life And Death ja vuonna 2010 ilmestynyt Final Frontier- albumit ovat osoitus siitä, että meno ja suosio eivät ole laantunut mihinkään.

Ja kun Iron Maidenista on kyse, ei voida sivuuttaa yhtyeen tunnetuinta ja ehkä tärkeintä hahmoa, Eddie The Headia. Muotoaan muuttava hirviöhahmo on esiintynyt jokaisessa yhtyeen levynkannessa ja muissa oheistuotteissa. Eddie on myös alusta asti kuulunut yhtyeen lavarekvisiittaan, tyylikäs hahmo.

Bändi on ollut 1980- luvun alusta lähtien yksi menestyneimmistä ja merkittävimmistä yhtyeistä. Ikimuisettavia metalliklassikoita on ilmestynyt läjäpäin ja kiertueet ovat olleet järisyttäviä heti alkuajoista lähtien. Tupla tai siis nykyään triplakitarat tykittävät edelleen sulosointujaan ja Harrisin nakuttava basso ei ole muuttunut vuosien varrella laisinkaan ja Dickinsonin hurmoksellinen tulkinta on edelleen tallella. Ei voi kun nostaa olematonta hattua bändille, jonka herrat porskuttavat vieläkin eteenpäin. Itse henkilökohtaisesti suosin 80-luvun tuotantoa, mutta yhtyeen levittämä metallisanoma jatkuu edelleen ja erittäin voimakkaana, hyvä niin. Vaikka yhtyeen kiekot eivät niin useasti levysoittimeen itseään löydä, niin onhan näitä pirun kiva aina silloin tällöin kuunnella...Up The Irons...

The Number Of The Beast, levyltä The Number Of The Beast, 1982

48. THE VINTAGE CARAVAN

...hieman tuoreempaa välillä. Uusien bändien löytäminen on aina sattuman kauppaa. Tarjontaa on niin tajuton määrä, ettei perässä pysy. Onneksi välillä onnistaa. Sen kyllä huomaa, kun se omalle kohdalle osuu. Näin myös tässä tapauksessa. Ei harmintainta aavistusta yhtyeestä, jalkaa tampaa ja kädet ilmarummuttavat, mitä ihmettä ja ennenkaikea, mikä ihmeen bändi tämä on? Maukas happojytä sai ottamaan selvää tästä tulevaisuuden superlupauksesta.

Suur Reykjavik alueelta tulevat islantilaiskollit perustivat yhtyeen vuonna 2006. Kaverukset, vokalisti-kitaristi Oskar Logi ja rumpali Guajon Reynisson, olivat saavuttaneet silloin kahdentoista vuoden kypsän iän ja aloittivat toimintansa duona. Muutaman vuoden päästä yhtye muuttui trioksi, kun basisti Alex Örn liittyi karavaaniin. Bändi äänitti ensimmäisen albuminsa vuonna 2009, mutta tämä nimikkodebyytti julkaistiin ilmoille vasta 2011. Albumista ei hirveästi tietoa ole ja ilmeisesti jäikin pyörimään ainoastaan kotimaansa markkinoille. Vuonna 2012 loppupuolella ilmestyi yhtyeen toinen lätty (Voyage). Nyt alkoi jo maine kiiriä saarivaltion ulkopuollekkin. Yhtye pääsi Nuclear Blastin talliin, jossa yhtyeen kakkosalbumi uudelleenjulkaistiin maailmanlaajuisesti vuonna 2014 alussa.

Musiikilliset vaikutteet on ilmeisesti ammennettu kaverusten vanhempien levyhyllystä ja se kuuluu yhtyeen tuotannossa. Cream, Jimi Hendrix ja Led Zeppelin, muutama esimerkki, mistä pojat ovat vaikuitteita ottaneet. 60-70-luvun klassinen rokki ja sen ajan tyypillinen psykedeellisyys ovat läsnä koko pläjäyksen ajan. Retrohommia siis. Jollain ihmeen tavalla yhtye saa tämän retroilun kuulostamaan modernilta ja omalaatuiselta. Sällit osaavat soittimensa äärimmäisen hyvin ja ei mikään ihme, että musisointi pohjautuu juuri näiden virtuoosien jamipohjaisille hippeilylle. Mahtavuutta. Groove on sopivaa ja riffit ovat tiukkoja ja rapeita. Laulajan soundi on omaan makuuni mielyttävä ja basso murahtavan raskas. Erityismaininta vielä rumpalille, huikeeta. Trion veivaus on todella tiukkaa ja erittäin pätevää.

Näiltä islantilaisnuorilta voidan odottaa tulevaisuudessa paljon. Suosittelen lämpimästi tätä tunnelmallista, välillä jopa unenomaista ja psykedeellistä nuorta hippiryhmää, joka sekoittaa musiikkiinsa vanhaa kunnon vintagebluesrokkia. Peace-Love-Rock, tarvitaanko jotain muuta...ei...

Expand Your Mind, levyltä Voyage, 2014

47. ACCEPT

...80-luvun loppupuoliskolla hevi-innostukseni oli korkeimmillaan. Aikakausi oli myös otollinen tällaiselle kuolaavalle räkänokalle. Bändejä tuli joka tuutista ja tarjontaa riitti jokaiselle. Koko ajan löytyi uusia ihastuksen kohteita. Hulvatonta aikaa. Tämä sakemannipumppu ihastutti itseäni vain muutaman lätyn verran, mutta ihastus oli sitäkin rajumpaa. Olihan se vaikuttavaa, kun pikkuinen ja vihainen ruutitynnyri kiekaisi murinansa ja sitten ne mahtipontiset kertosäkeet. Huh huh! Eihän näitä kiekkoja levysoittimissa enää kyllä näy, mutta muistot ovat hyvässä muistissa. Silti, kyllähän näitä kelpaa kuunnella vieläkin, jos niitä nyt jossain sattuu kuulemaan. Tällaista muisteloa tällä kertaa.

Sakasn Solingenistä tulevan metallipumpun ensiaskeleet otettiin 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 yhtye sai levytyssopimuksen ja pikkuhiljaa epävarmoista harrastelijamuusikoista alkoi kuoriutua ihka oikeita muusikoita. Yhtye teki alun haparoinnin jälkeen murhaavaa jälkeä musiikkimaailmasssa. Hittejä, mainetta ja mammonaa tuli ovista ja ikkunista, mutta lopulta myös mahalaskuja, erimielisyyksiä ja hiljaiseloa.

Yhtyeessä vaikutti miltei koko 80-luvun legendaarinen kokoonpano, johon kuului itse herra ja hidalgo, laulaja Udo Dirkschneider, kitaristi Wolf Hoffmann, basisti Peter Baltes, rumpali Stefan Kaufmann ja toinen kepittäjä Jörg Fischer. Yhtyeen soundi oli voimakasta poljentoa ja keskeisiä elementtäjä olivat Udon murisevan kirkuva ja kireä laulutyyli ja tietenkin ne kuuluisat mahtipontiset kertosäkeet. Todella jämerä ja yhtenäinen paketti.

Helppoa yhtyeen alku todellakaan ollut. Yhtyeen kaksi ensimmäistä lättyä tehtiin vauhdilla, levy-yhtiön herrojen heiluttaessa tahtipuikkoja. Bändin jäsenet eivät olleet tyytyväisiä. Toiselta levyllä ollut I'm Rebel kappale nousi kuitenkin pieneksi hitiksi ja antoi jässiköille uskoa omiin tekemisiin. Vuonna 1981 yhtye päätti levyttää albumin jollaisen he itse halusivat, eivätkä antaisi kravattiherrojen puuttua levyntekoon. Syntyi Breaker-levy. Menestystä alkoi tulla. Bändi pääsi Judas Priestin lämppäriksi, mikä toi lisää näkyvyyttä yhtyeelle. Tämän levyn myötä saatiin jo hieman esimakua, mihin kaikkiin tämä metallinen sonnilauma pystyisi. Seuraavalla levyllä (Restless and Wild, 1982) ei vielä tullut maailmanvalloitusta, mutta hyvää pohjaa sille tehtiin. Seuraava vuosi oli Acceptin.

Vuonna 1983 julkaistiin Balls to the Wall albumi, mikä sai hevirokkarit lopullisesti konttaamaan bändin edessä. Levy oli suurmenestys kaikkialla maailmassa, jopa jenkkilässä. Alkoi yhtyeen hohdokkain aikakausi. Seuraavat albumit, Metal Heart, 1985 ja Russian Roulette, 1986 vankistivat yhtyeen asemaa hevilandiassa. Yhtyettä pidetään, näiden kolmen levyn ansiosta, yhtenä suurista power-metallin suunnannäyttäjistä. Voimakasta aikaa siis. Juuri nämä levyt olivat itsellenikin sitä parasta Acceptia. Helposti mukana hoilattavat melodiat ja mukaansatempaava metallijuntta tekivät tehtävänsä.

Russian Rouletten jälkeen yhtye romahti sisäisiin erimielisyyksiin, jotka lopulta ajautuivat niin kireään umpisolmuun, että ruutipakkaus ja yhtyeen keskeisin lenkki Udo lähti kävelemään bändistä. Tähän käännekohtaan loppui myös oma mielenkiintoni bändiin ja olihan 80-luvun loppupuoliskolla tullut jo uusiakin ihastuksen kohteita. Yhtye jäi nuoruusvuosien, kohtalaisen lyhytaikaiseksi ihastukseksi.

Yhtyeen taival ei kuitenkaan loppunut tähän. Vuonna 1989 ilmestyi albumi (Eat the Heat), jossa oli uusi laulaja, David Reece. Levy oli umpisurkea ja näytti olevan jo lopun alkua. Arvostelut olivat karua kerrottavaa ja yhtye päättikin laittaa pillit syvälle pussukkaan. Yhtye oli lakkannut toimintansa.

90-luvun alussa, muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen kuului Saksasta kummia. Udo oli palaamassa takaisin. Huhut pitivät kuin pitivätkin paikkansa ja ruutitynnyri ja muu sonnilauma alkoivat väsätä uutta albumia. Vuonna 1993 ilmestyi Objection Overruled. Seuraavana vuonna ilmestyi Death Row ja vuonna 1996 Predator. Aikakausi oli hankala yhtyeelle. Musiikki ei saavattunat samanlaista suosiota kuin 80-luvulla ja ehkä juuri sen vuoksi, vanhat erimielisyydet ja riidat alkoivat nostaa päätään. Yhtye päätti pistää pillit pussiin, vieläkin syvemmälle, nyt jo toistamiseen.

Yhtye vietti hiljaisuutta yli kymmenen vuotta, kunnes teki vuonna 2009 paluun uuden laulajan Mark Tornillon kanssa. Sitkeä mullilauma levytti uutta materiaalia vuonna 2010 (Blood of the Nations) ja yhtyeen uusin lätty ilmestyi vuonna 2012 (Stalingrad). Yhtye on edelleen ison bändin maineessa. Uudesta materiaalista löytyy paljon tuttuja ja tunnistettavia elementtejä. Laadukasta metallijunttaa, melodiset sonnikuoro-osuudet ja päräyttävää riffittelyä, mutta jotain silti puuttuu. Itselleni ehkä Udo ja 80-luvun Accept oli sitä aitoa, mutta siitä on jo aikaa niin paljon, että uudet metallipäät saavat rauhassa ottaa uuden Acceptin omakseen.

Omassa historiassani Acceptilla on oma paikkansa, ehkä tuo paikka on pieni, mutta paikka kuitenkin. Joskus tämän aikakauden muisteloissa on havaittavissa pilkahdus hellyyttä ja ehkä jopa pienimuitoista huvittuneisuutta, mutta olihan Accept kova luu aikoinaan. Vanhoja Accept-perinteitä kunnioittaen nostetaan nyrkit ilmaan ja yhdytään laulamaan kuin paraskin sonnilauma...

Balls To The Wall, albumilta Balls To The Wall, 1983

46. MISFITS

...en minä mikään punkkari ole koskaan ollut, mutta punk-musiikkia olen kyllä kuunnellut. Tämän kauhukoplan tavaramerkksi muodostunut, kömpelösti tuherrettu pääkallo sai mielenkiintoni heräämään, joskus 80-luvun lopulla. Muutamat isot pojat bändiä kuuntelivatkin, mutta itselläni ei ollut harmainta aavistustakaan, minkälaisesta musiikkista oli kyse. Muistan kun ensimmäisen kerran bändiä kuulin. Olin aivan ihmeissäni, voiko tälläistäkin olla. Räkänokka oli taas haltiossaan. Siitä asti tämä punklegenda on kuulunut omiin suosikkeihini, vielä tänäpäivänäkin. Onhan sitä tasaisin väliajoin mukavaa astua yhtyeen kauhumaailmaan, jossa vampyyrit, zombiet ja kaikenmaailman muut örkit vaeltelevat sulassa sovussa ja tuottavat mielihyvää näinä synkkinä aikoina.

Misfits on yhdysvaltalainen punkrock-yhtye New Jerseysestä. Yhtye perustettiin vuonna 1977, bändin ehdottaman keulakuvan Glenn Danzigin toimesta. Nimensä mukaan yhtye oli sopeutamaton sen ajan punkmaailmassa. Kun toiset punk-bändit olivat yhteiskuntakriittisiä, lauloivat kaiken maailman epäkohdista ja olivat niin perkeleen kantaanottavia, Misfits ammensi aiheensa kauhumaailmasta ja toi ensimmäisenä horror-tematiikan punk-musiikkiin. Bändiä pidetäänkin horror-punkin ja deathrockin kehittäjänä. Musiikki on nopea tempoista, yksinkertaista ja soundi on mukavan agressiivista ja rosoista. Me like it!

Kaikki kappaleet ovat laulaja Danzigin sanoittamia ja säveltämiä. Herra Danzig ei ehkä ollut kovinkaan kaksinen laulaja, mutta sitäkin merkittävämpi tulkitsija. Juuri häneen henkilöityi se määrittelemätön paha, mitä bändi halusi musiikillaan sanoa. Hieno mies. Herraa kutsuttiinkin sopivasti nimellä Evil Elvis. Yhtyeen sisälläkin elettiin myös aikamoista horror/evil-meininkiä. Porukkaa vaihtui sen verran tiuhaan tahtiin. Kuudessa vuodessa bändissä soitti kuusi eri rumpalia ja neljä eri basistia. Oli selvää, ettei bändi veivaisi kauhupunkkiaan enää kauan.

Alkuperäinen laulaja ja bändin ehdoton keulakuva Danzig häipyi kuvioista vuonna 1983. Yhtyeen matka kuitenkin jatkui. Tosin vasta vuonna 1995. Basisti Jerry Only ja veljensä Doyle toi yhtyeen takaisin ja bändi toimii edelleen. Tätä ollaan pidetty pyhäinhäväistyksenä, ymmärrän sen täysin. Toiset tykkää, toiset ei. Minä en!

Alkuperäinen, se ainoa ja oikea yhtye levytti aikanaan lähinnä 7' ja 12' -tuuman sinkkuja. Ensimmäinen albumi (Walk Among Us) ilmestyi vuonna 1982, mikä oli käytännössä kokoelmalevy. Yhtyeen hajottua albumeja putkahteli siellä täällä, mutta kaikki albumit olivat edelleen kokoelmalevyn tyylisiä tai live-vetoja. Suurta yleisöä ei bändi saanut koskaan taakseen, mutta juuri näiden "kokoelmalevyjen" ansiosta, yhtye nousi salakavalasti kulttimaineeseen ja pomppasi kuin vahingossa suurien legendojen joukkoon. Tämä  kauhuryhmä on myös ollut vaikuttaja monille nykyajan suurille yhtyeille, kuten Metallicalle ja Guns N' Rosesille. Molemmat näistä ovat myös levyttäneet Misfitsin tuotantoa ja juuri sitä alkuperäistä Misfitsiä.

Jos aikakaudellemme niin tuttua ylituotettua musiikkia haluat juosta karkuun, tässä sinulle oiva kirittäjä, hieman teknisesti viimeistelemätöntä horrorpunkkia. Tarttuvien kappaleiden mukana on kiva hoilata mukana ja muistella vanhoja mustavalkokauhuelokuvia. Edelleen kelpaa luukuuttaa...siis alkuperäistä... 

Skulls, albumilta 12 Hits From Hell, nauhoitettu 1980, julkaistu 2001

45. KADAVAR

...no nyt on kyllä kohtuullisen parrakasta porukkaa tarjolla. Tämä hämärän lämmin sakemanniryhmä taikoo meidät aikaan, jolloin samettitakit, pulisongit, leveät farkut, oranssit ja ruskeat värisävyt olivat in. Niin ja tietysti helvetinmoiset parrat. Ettei ihan pelkäksi hippeilyksi mene, niin täytyy varmaan mainita, että luvassa on muutakin kuin 70-luvun timmanttista hippitunnelmaa. Tuomiopäivän koneet hyökkäävät partoinensa ja muistuttuvat meitä 70-luvun pimeämmästä puolesta, sillä tavalla lempeästi

Saksan Berliinistä tuleva vintagehenkinen voimatrio perustettiin vuonna 2010. Partapoppoo viljelee musiikissaan progea, 60-70 luvun psykedeliaa, bluesia, spacerokkia ja ehkä jopa pikkuriikkisen doom-metallia. Tutun kuuluista ja tutuilla poluillahan bändi taivaltaa. Vaikutteita ei ole kovinkaan hankalaa etsiä, mutta silti yhtye onnistuu kuulostamaan omaperäiseltä, persoonalliselta ja huumaavan ajattomalta. Musiikki soundaa tanakasti ja samaan aikaan puhtaasti ja ennenkaikkea vakuuttavasti. Laulaja Christop "Lupus" Lindemann hoitaa laulun ohella kitaristin hommia aidolla vintage charmilla ja taustapirujen Simon "Dragon" Bouteloupin (basso) ja Christop "Tiger" Barteltin (rummut) homma toimii pelottavan yhtenäisesti.

Yhtyeen ensimäinen lätty ilmestyi vuonna 2012 (Kadavar) omakustanteena. Heti seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen toinen albumi (Abra Kadavar), nyt levy-yhtiön toimesta. Biisit ovat tyypilliseen tapaan pitkäkestoisia, eikä kahden minuutin ralleja levyillä ole. Se ei ole ongelma. Yksikään biisi ei tunnu liian pitkältä ja yhtyeen vastustamaton groove kantaa jokaisen biisin hienosti loppuun. Biisit ovat monipuolisia ja joltain osin myös yllättäviä. Ensimmäisellä kuuntelukerralla kappaleet voivat kuulostaa hieman sekavilta tai haastavilta, mutta älä huoli, muutaman kuuntelukerran jälkeen biisit aukeavat ja homma alkaa hahmottua tai sitten ei.

Hämmästyttävä bändi vetää omalla sumean psykedeellisellä tyylillään hämärää rokkia ja samalla puhdistaa olemattomat turpajouhet päivän ruokalistasta, toimii loistavasti. Voimakkaalla, savuisella ja tuhdilla soundilla kuorrutettua psykedeelissävytteistä raskasta retroilua tällä kertaa. Toimii kyllä...

Doomsday Machine, albumilta Abra Kadavar, 2013

44. SCORPION CHILD

...olisi pientä retroilua taas havaittavissa. Retropumppuja tulee ja menee. Osa on mitäänsanomatonta kuraa ja osa taas ihan mukiinmeneviä. Sitten on erikseen nämä muutamat pumput, jotka erottuvat edukseen ja saavat jollain ihmeellisellä tavalla musadiggarin puntin vapisemaan ja tärisemään. Ensivaikutelma on aina tärkeää ja tässä tapauksessa vaikutelma vakuutti. Tarttuvaa, yksinkertaista ja tehokasta. Tämä uusi tuttavuus aiheutti hyväksyttävää nyökyttelyä heti alkumetreiltä lähtien ja muutahan se ei vaadi. Perinteitä kunnioittavaa ja rehtiä rokkia energisellä otteella. Tällaistähän kuuntelee mielellään.

Texasin Austinista tuleva bändi sai alkunsa vuonna 2006. Ensimmäinen eponyymi albumi ilmestyi vuonna 2013 eli kohtalaisen tuore tuttavuus kyseessä. Bändin musiikki vie kuuntelijan takaisin 1970-luvulle, jossa sekoittuvat tutut etelävaltioiden bluesrockriffit, hämärä psykedelia ja suoraviivainen hardrock. Virkistävän tuttua. Bändi tuo siis tuulahduksen menneisyydestä, jolloin jytäriffit, karhea soundimaailma ja puoleensavetävä groove olivat parhaimmillaan.

Texasin rokkikukot eivät kuitenkaan lainaile tai plagioi suoraan riffejään keneltäkään aikakauden suurnimiltä, tosin yhtymäkohtia tulee ja vaikutteet yhtyeen musiikissa tunnistaa pakostikkin. Eihän tällä ole suurta merkitystä, jos homma toimii ja näillä  herroilla homma todellakin toimii. Bändi kuulostaa ajattomalta ja uskottavalta. Tyyppillisen retrorokkailun tapaan levy on täynnä tarttuvia riffejä ja omaperäisiä koukkuja, mutta väliin mahtuu myös pitkiä, hitaita blues-soolojakin. Kun tähän lisätään laulaja Aryn Jonathan Blackin robertplantmainen mielyttävä ujellus, paketti alkaa olemaan kohtuu valmis. Paljon enempää ei voi yhtyeeltä vaatia. Maukasta.

Nämä Texasin karvapäät eivät turhia siis kikkaile, vaan veivaavat kunnon kickass rokkia ja kunnioittavat omalla tyylillään ja musiikillaan vanhoja legendoja. Erittäin mukaansatempaavaa retrojytää. Suosittelen lämpimästi...

Polygon Of Eyes, albumilta Scorpion Child, 2013

43. AEROSMITH

...kovaa peliä Bostonissa. Yksi rockin suurista nimistä. Itselleni ei ehkä mahdu siihen ryppääseen, jota hehkuttaisin nyrkit pystyssä kylillä, mutta kyllä pumpulta mainioitakin vetoja löytyy. Bändi on tarjonnut vuosikymmenien aikana huikeita helmiä ja toisaalta myös järkyttäviä rimanalituksia.

Amerikan Bostonista kotoisin oleva hard rock- yhtye perustettiin jo vuonna 1970. Alkuunsa hieman hitaasti lämpeävä rokkipoppoo levytti kaksi albumia ennen yhtyeen lopullista läpimurtoa. Vuonna 1975 ilmestynyt Toys in the Attic oli huikea menestys ja sai aikaiseksi valtaisan suosion. Levy per vuosi levyttänyt yhtye julkaisi neljännen studioalbuminsa vuonna 1976, Rocks. Tämä hardrock- genren parhaimmistoon kuuluva albumi jatkoi samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Törkeän hyvää rokettia. Näitä kahta lätttyä kehtaa kuunnella vieläkin. Yhtyeen suoraviivainen bluesvaikutteinen rollerson puri myös kansainvälisesti. Vain taivas oli yhtyeellä rajana ja ehkä pari muuttuvaa pikkuseikkaa.

Päihdeongelmat ja nopeatahtinen kiertue-elämä alkoi jo näkyä muillekkin. Parivaljakkoa laulaja Steven Tyleria ja kitaristi Joe Perryä alettiin kutsumaan Toxic Twinsiksi, johtuen kaverusten sairaalloisesta huumeiden käytöstä. Päihteiden käyttö kuului tietenkin koko poppoolle, mutta nämä kaksi sankaria olivat pihalla koko ajan. Näin jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä miten kaksikko ylipäätään pysyi hengissä koko 70-luvun.

Studioalbumeja kuitenkin väsättiin ja siinä samassa väsättin jotain muutakin, jos mahdollista, vielä enemmän. Huumeiden käytöstä oli jo tullut suuri ongelma. Se näkyi 70-luvun lopulla ilmestyneistä levyistä. Heikkoa kauraa. Yhtyeen ihmissuhdeongelmat kasvoivat niin mittaviksi, että Joe Perry erosi bändistä vuonna 1979 ja perusti oman yhtyeen (Joe Perry Project). Bändi jatkoi kuitenkin kiertueita, mutta vuoteen 1981 yhtyeen suosio oli lopahtanut syville vesille. Bändi yritti kuitenkin saada menestystä vuonna 1982 ilmestyneellä Rock in a Hard Place-albumilla, mutta turhaan. Levy oli heikko ja kunnon hittibiisejä ei levyltä löytynyt. 70-luvun loppu ja 80-luvun alku oli yhtyeelle raskasta aikaa. Yhtyeen kitaristi oli lähtenyt, levyt eivät olleet mairittelevia, päihteiden käyttö jatkui ja kaiken kukkuraksi yhtyeen toinenkin kitaristi lähti käpälämäkeen.

Vuonna 1985 alkoi jo näyttää paremmalta. Kitaristit olivat tulleet taikaisin, riidat oli sovittu, uusi levy-yhtiö ja uusi albumi, Done With Mirrors oli tullut kauppoihin. Lätty oli parannusta aikaisempiin huonoihin levyihin, mutta ei tuottanut ainuttakaan hittibiisiä. Huolimatta levyn laihasta suosiosta, yhtyeen konsertit olivat edelleen loppuunmyytyjä ja täyttä tavaraa.

Vaikka bändi olikin palannut menestyksen makuun ja kaikki näytti ulkoisesti olevan hyvin, yhtyeen jäsenten huumeongelmat eivät olleet loppuneet. Kiertueiden jälkeen Steven Tyler meni vieroitushoitoon. Laulajan päästyä pois, yhtyeen muut jäsenet menivät hoitoon. Kun koko bändi oltiin saatu kuiville päihteistä, alkoi hirmuinen työstäminen seuraavaa albumia varten.

Permanent Vacation albumi ilmestyi 1987. Se nousi välittömästi hitiksi. Yhtyeen bluesvaikutteinen rocki oli saanut stadionrockin vaikutteita. Yhtyeen munakas rock sai myös tämän pikku räkänokan kiinostumaan yhtyeestä. Isot ilmavat soundit ja nakuttavat riffit tekivät levystä huippusuositun. Bändi oli noussut haudasta, isolla ryminällä. Pienimuotoista ongelmaa tuotti levyn julkaisun jälkeen alkava kiertue. Aerosmith lähti yhteiskiertueelle Geffenin toisen jättiartistin (Guns N' Rosesin) kanssa, jonka jäsenet eivät olleet tunnettuja ainoastaan musiikistaan. Päihteitä kiertueella käytettiin surutta, mutta bändin jäsenet olivat viisastuneet aikaisemmista sekoiluistaan, niin että päihteet jäivät kiertueen loputtua. Ehkä juuri tämän vuoksi yhtyeen seuraava albumi (Pump, 1989) uudisti ryminällä yhtyeen asemaa maailman huippujen joukossa.

90-luvulle tultaessa bändin musiikki vaihtui jälleen, eikä välttämättä parempaan suuntaan. Vuonna 1993 ilmestynyt Get a Grip-albumi oli silti valtaisa jättimenestys. Lätyltä löytyy vielä muutamia helmiä, mutta kokonaisuudessaan se ei iskenyt allekirjoittaneeseen. Yhtyeen radioystävälliset voimaballadit olivat ottaneet vallan puhtaasta ja suoraviivaisesta rockista. Seuraavat albumit jatkoivat samoilla linjoilla, balladeja ja hieman kevyempää rockia kansalle. Levyt olivat ristiriitaisia, eivätkä menestyneet laisinkaan. Suosio ja menestys oli jälleen kerran karannut.

Vuonna 2004 yhtye julkaisi jo pitkään odotetun bluesalbumin, Honkin' on Bobon. Albumi oli yhtyeen paluu alkutekijöihin, juurimusiikin pariin. Bändi levytti sekalaisia lempi- bluesejaan. Se oli juurimusiikin ystäville mieluisa albumi, mutta kaupallisesti levy ei ollut kummoinenkaan. Bändin kiertue ZZtopin kanssa meni lopulta aivan plörinäksi. Yhtyeen jäsenet kokivat terveysongelmia koko kiertueen aikana ja lopulta kiertue peruttiin Aerosmithin osalta kokonaan.

Hiljaiselo alkoi yhtyeessä. Media ja musiikkimaailma alkoi huhuilla bändin hajonneen ja lopulta Joe Perry ilmoitti etsivänsä yhtyeelle uutta solistia vuonna 2009. Tulevaisuus ei näyttänyt hyvältä. Uudeksi laulajaksi uumoiltiin jopa muuan Lenny Kravitzia, mutta loppujen lopuksi Steven Tyler pysyi keulapaikallaan ja yhtye jatkoi samalla vanhalla kokoonpanolla. Yhtyeen uusin albumi, Music From Another Dimension, ilmestyi 2012. Levyllä pilkahtaa hienoja hetkiä, mutta ne juustoiset mahtiballadit ottavat suurimman huomion kokonaisuutta ajatellen. Tähän ilmeisesti ollaan tultu.

Toisaalta yhtye taistelee yhä kunniakkaasti aikaa vastaan. Keikolla ja yhtyeen kiertueilla voi vielä kokea Tylerin kollimaista ulvontaa ja taustapatteriston rollaririffettelyä. Onhan yhtyeen roketti sen verran luomua ja innostavaa hard-rockia. Yhtyeen keikkasetti koostuu sen verran kovista hiteistä, että sen rakentaminen ei ole hankalaa tällaiselle dinosaurukselle. Bändi kuulostaa keikoilla vieläkin muhevalta rock-moottorilta, jonka sisäänajo on tehty jo kauan sitten. Vaikka vuosikymmeniin on sisältynyt vaikka millaisia sekoilua, huippuhetkiä, ihmisuhdeongelmia, päihdeongelmia, riitoja ja aallonpohjia, keikkailee Aerosmith yhä nykypäivänäkin samalla kokoonpanolla kuin ensilevyllään, ei huonosti.

Vaikka yhtye ei ole ollut musiikillisesti enää vuosiin tärkeä ja raakaa voimaa vaativa rock ei enää luonnistu entiseen malliin, on bändi mittava ura ollut huikea ja mainitsemisen arvoinen. Kaikenkaikkiaan bändi oli parhaimmillaan uskomattoman kova ja viihdyttävä. Annetaan papparaisten mennä kevyemmällä linjalla ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja...

Rag Doll, albumilta Permanent Vacation, 1987

42. RUMJACKS

...irlantilaisesta kansanmusiikista vaikutteita ottavia yhtyeitä on maailma pullollaan. Esimerkiksi suuret nimet kuten Floggin Molly ja Dropkick Murphys ja legendaarinen The Pogues ovat useammille tuttuja. Australian Syndeystä tuleva kelttipoppoo ei ehkä vielä kuulu suurien nimien joukkoon, mutta on jo kovaa vauhtia ryntäämässä samoille apajille. Sen verran väkevästi yhtye tykittää sulosointujaan. Jostain syystä tämäntyyllinen musiikki mielyttää minua. Bändin iloinen ja energinen voiman-näyttö sai jalan tamppaamaan välittömästi ja käden hamuamaan Jameson pulloa.

Rumjacks sai siis alkunsa Australian Sydneyssä vuonna 2008. Kelttipunkkareilta on ilmestynyt muutama ep ja debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2010, Gangs of New Holland. Bändi tuuttaa lyyristä punk- energiaansa laajoilla teemoilla, käyttäen musiikissaan perinteitä kunnioittaen banjoa, tinapilliä, mandoliinia, pianoa ja harmonikkaa, kitara ja rummut mölyävät kuitenkin riitävästi, ikäänkuin turvaamassa selustaa, joten ei huolta, kaikki on tasapainossa.  

Säännöllinen keikkailu Sydneyn ja Melbournen pahamaineisissa rokkikuppiloissa ja paikallisilla festivaaleilla toivat yhtyeelle laumoittain faneja. Bändin musiikkivideo "Irish Pub Song" ilmestyi youtube myllytykseen muutamia vuosia sitten ja sen seurauksena yhtyeen suosio kasvoi kasvamistaan kotimaassa. Yhtye pääsi pidemmille ja suuremmille keikkarundeille pitkin Australin itä-rannikkoa, joten kotimaa oli valloitettu. Nyt on siis muiden maiden vuoro ihastua tähän rytmiryhmään.

Vaikka perinteisen kansanmusiikin elinikäisten ystävien energinen folk-punk ei nyt hirveästi eroakkaan muista skenen suurista nimistä, niin ei väliä, sillä mahtuuhan tälle pallolle hyvää ja raikasta kelttimusiikkia soittavia bändejä lisääkin ja jos sekoitus humalaista raakaa tarinankerrontaa, katupunkin rehellisyyttä ja merimieslaulu- perinteitä kunnioitavaa kelttipunkkia olet vailla, tässä viskinhöyryistä sellaista...

Irish Pub Song, albumilta Gangs of New Holland, 2010

41. BLACK KEYS

...nämä ohiolaiset bluesnörtit Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat paukutelleet rumpuja ja kitaroitansa kohta jo 12 vuotta. Itselleni ensikosketus bändiin oli vuonna 2008 ilmestynyt Attack & Releas-albumi. Yhtyeen murjoavan tyrmäävät riffit, irtonainen rummutus ja ihmeellinen urkuhäröily häkellytti. Pääliskaupaksi vielä mustilta blueshonottajilta lainattua laulutulkintaa. Samperi kun kolahti.

Vuonna 2001 perustettu Black Keys on purkittanut seitsämän lättyä. Alusta alkaen veijareilla on ollut omanlaisensa soundi. Vanhaan bluesiin pohjautavaa rokkia, jossa vivahteita psykedeliasta, brittirokista, funkysta ja countrysta. Pistetään kaupanpäälle vielä hiukan soulia ja löytyyhän sieltä loppupeleissä vaikka mitä eli paljon on sopassa mausteita, mutta kyllä se bluesrock sieltä eniten nokkaan tuoksahtaa.

Hieman punk- asenteella soitettua bluesia ollaan tehty myös aiemminkin, mutta ei yhtä tuoreella ja sielukkaalla otteella kuin tämä bluesparivaljakko. Se on myös harvinaista, että tämä ote on pysynyt samanlaisena koko yhtyeen uran aikana. Suoraviivaista ja alkukantaista. Veijareiden musiikkii rienaa, rämisee ja poukkoilee, soundi on karheaa, välillä jopa tukkoista ja vuoroin jykevät säröriffit ja viiltävät slide- sävelet pitävät kuuntelijan hereillä. Erittäin maukasta höttöä siis.

Bändi raivasi tiensä pölyisistä kellareista ja autotalleista festareiden päälavoille ja myyntilastojen huipulle viimeistään vuonna 2010 ilmestyneen Brothers albumin voimalla. Äänimaailma pysyi ennallaan. Tasaisen riffittelyn ytimessä pumppasi edelleen sama vanha kunnon boogiesydän. Yhtye taitaa perinteisen blues-ilmaisun metkut, mutta nyt rinnalle tuli jo suuren rock-yhtyeen eleet. Nyt oltiin jo kovassa seurassa.

Yhtyeen uusin albumi (El Camino) ilmestyi vuonna 2011 ja täytti odotukset täydellisesti. Kiekko on rouhevaa menoa alusta loppuun, eikä hengähdystaukoja tarjoilla. Sielukkuutta ja suoraviivaisuutta löytyy. Erittäin komeasti rullaava rokkilätty. Onko tässä jo ongelma? Black Keysin häröily on jo saavuttamassa vuoren huipun ellei ole jo saavuttanut sitä. Mitä tästä eteenpäin? Paremmaksi on ainakin todella hankala pistää. Ei ongelmaa, luotetaan kaksikkoon ja odotellaan seuraavaa tuotosta. Ei sen kummenpaa ole!

The Black Keys on kulkenut pitkän matkan kasiraiturilla äänitetystä, sisäänpäinkääntyneestä bluespunkista tuotannollisesti laveakatseiseen ja suuria massoja liikuttavaan bilejytään, mutta olennainen ei ole kadonnut mihinkään. Minimalistisen karu yleislinjaus pitää ja ohiolaisparivaljakko murjoo edelleen murhaavan tanakasti murisevia deltariffejään...

Lonely Boy, albumilta El Camino, 2011

40. FU MANCHU

...vuonna 1985 perustettu, Etelä-kalifornialainen stoner-rock legenda tulee Orange Countysta. Paikkakunnan nimestä huolimatta yhtyeen musiikissa ei ole todellakaan kyse mistään pastellivärisestä hömpästä tai amerikanmuovista. Ei todellakaan. Yhtye kuuluu niihin harvoihin puhdasverisiin stoner-rockin-luokituksen alle kuuluviin kokoonpanoihin. Yhtye leijailee psykedelian ja 70-luvun raskaan rokin välimaastossa. Pörinää ja riffeille rakentuvaa miehekästä haara-asentorokkia on siis tiedossa. Tarkkakorvaiset liimaletit voivat havaita myös melodisen kalifornialaispunkin olemassaolon.

Yhtye aloittikin hc-punk-yhtyeenä nimeltä Virulence. 80-luvun loppu oli hankalaa aikaa. Miehistö vaihtui useasti ja bändin musiikilliset linjaukset etsivät oikeaa ja omaa suuntaansa. 1990-luvulle tultaessa yhtyeen nimi vaihtui Fu Manchuksi ja musiikilliset vaikutteet alkoivat nojata enemmän 1970-luvun hard rockin suuntaan. Basisti Greg McCaughey ja uusi laulaja Glen Chivens jättivät bändin. Uutta laulajaa ei yhtye kaivannut. Kitaristi Scott Hill otti lauluhommat haltuun ja basson varteen tuli Mark Abshire. Kakkoskitaristiksi tuli Scott Votaw. Kun rummuissa jatkoi Ruben Romano, voitiin aloittaa tosissaan sorvaus. Yhtye teki 90-luvun alussa muutamia 7" sinkkuja, täysmittainen albumi sai vielä odottaa. Kärsimätön Votaw erosi yhtyeestä vuonna 1993 ja tilalle tuli Eddie Glass.

Pitkän odotuksen jälkeen, vuonna 1994 ensimmäinen albumi (No One Rides For Free) näki päivänvalon. Vuonna 1995 ilmestyi yhtyeen toinen levy (Daredevil). Ennen levyn julkaisua Abshire ehti erota yhtyeestä. Tilalle tuli basisti Brad Davis. Yhtye pääsi levyn myötä kunnolla maistamaan kierue-elämää Amerikassa ja Kanadan puolella. Mahtipontisella pörinälle alkoi tulla pikkuhiljaa suosiota. Yhtyeen musiikkikin oli muuttunut. Klassinen 70-luvun riffirock, tarttuvalla groovella varustettu stoner ja sottaisella fuzz-pedaalilla kuorutettu surf- ja desertrock oli aivan jotain muuta kun hc-punkkia.

Yhtyeen kolmannen levyn (In Search Of...) jälkeen rumpali Romano ja kitaristi Glass erosivat musiikkillisiin erimielisyyksiin vedoten. Aiemmin eronnut Abshire ja nyt eronneet Romano ja Glass perustivat keskenään oman yhtyeen nimeltä Nebula. Tilalle rumpuihin saatiin legendaarisesta Kyussista Brant Bjork ja kitaristin palille Bob Balch.

1990-luvun loppu oli tuottaisaa aikaa. Rytmiryhmä antoi alavireisille kitaroille mahdollisuuden möyriä niin syvältä kuin mahdollista ja syvällä myös mentiin. Yhtye julkaisi levy per vuosi tahtia ja bändin suosio ulottui jo muuallekkin kuin Pohjois-Amerikkaan. The Action Is Go 1997, Return To Earth 91-93 1998, Eatin' Dust 1999, King Of The Road 2000, California Grossing 2001, siinä bensantuoksuinen putki, jollaista ei ihan monella bändillä ole, varsinkaan näin laadukasta putkea. Kyseisen putken ansiosta yhtye keräsi myös mainetta mahtavana live-esiintyjänä. Surinaa, pörinää, säröä ja suoraviivaista soittoa oli siis tarjolla ja yleisö diggasi.

Kiireisen aikataulun vuoksi rumpali Bjork jätti yhtyeen vuonna 2002 ja paneutui soolomateriaaliinsa. Tilalle tuli Scott Reeder. Yhtye jatkoi musiikin tekoa omilla ehdoillaan ja vähätvälitti uusien trendien myllerryksistä. Seuraava lätty ilmestyi vuonna 2004 (Start The Machine). Eteläkalifornialaiskvartetin soitto oli edelleen tiukkaa, intensiivistä ja riehakasta stoneria. Kiertueet kasvoivat kasvamistaan ja esiintymispaikat eivät olleet enää pikkuklubeja. Riffikimara jatkui vuonna 2007 ilmestyneen albumin (We Must Obey) muodossa. Seuraavat vuodet menivätkin mittavilla kiertueilla Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Yhtyeen seuraava lätty ilmestyi vuonna 2009 (Signs Of Infinite Power). Uusinta uutta saadan vielä odottaa, mutta huhujen mukaan sellainenkin on tulossa ja stonerfanit kiittää.

Bändin sielu piilee groovaavassa, korkeat nuotit suorilta käsin ohittavassa pörinämetallissa, joka luo hypnotisoivan tunnelman. Yhtye ei ota musiikkiaan liian vakavasti, mutta suhtautuu sen esittämiseen erittäin ammattitaitoisesti. Raskasta paahtoa ja massiiviset alapäätaajuudet ovat tunnistettavia elementtejä yhtyeen soitossa. Täytyy mainita myös laulaja/kitaristi Scott Hillin ensiluokkaista työtä laulajana. Hän yhdistelee tyylikkäästi viskin polttamaa raspiärjyntäänsä lähes puhtaalta kuulostaviin lauluosuksiin. Kaiken taustalla kuitenkin on perustavanlaatuinen fuzz-pörinä.

Miltei parin vuosikymmenen ja kymmenen levyn jälkeenkin Kalifornian alavireboogiejyrä Fu Manchu on erinomainen lipunkantaja kumoamaan vääristymän, jonka mukaan stoner olisi genrenä hautautunut syvälle hiekkaan. Hiekkaa on kylläkin tarjolla, sitä saa maistaa suussaan levennetyistä renkaista pöllyävästä hiekkasuihkusta...jalka tamppaa ja niska nytkyy...alkaa tehdä mieli olutta...

King Of The Road, albumilta King Of The Road, 2000

39. SEASICK STEVE

...John Deer-lippikseen ja farkkuhaalareihin pukeutunut, bluesia renkuttava, entinen maantiekiertäjä on hyvä esimerkki siitä, että voi sitä vanhemmalla iälläkin nousta maailmankuuluisuuteen ja saada juurimusiikille uusia ystäviä. Miehen menneisyydestä on monenlaista tarinaa, osa totta, osa romantisoituja ja loput silkkaa paskaa. Elämänkokemusta tällä rakastettavalla partaturilla kuitenkin riittää ja mikä parasta, se välittyy hienosti ja ennenkaikkea uskottavasti, tämän kulkuri-blueskäppänän biiseissä.

Vuonna 1941 Kalifornian Oaklandissa syntynyt Steve "Seasick Steve" Wold lähti kodistaan jo 13-vuotiaana ja eli rankkaa ja kovaa nuoruuttaan ympäri Tennesseen osavaltiota. 1960-luvulla hän oli jo päässyt musiikin makuun ja työskentli studiomuusikkona ja-äänittäjänä San Franciscossa. Samoihin aikoihin keikkamuusikon kova elämätyyli tuli tutuksi nuorelle muusikonalulle. Jotkut lähteet mainitsevat herran ollen hyvääkin pataa esim. Janis Joplinin ja Joni Mitchelin kanssa, mutta omien sanojensa mukaan he vain asuivat samassa kaupungissa, joten ei he varmaan ihan sydänystäviä olleet, tiedä sitä sitten.

Villin 60-luvun jälkeen alkoi todellinen "hobo"-vaihde. Hän reissasi ympäri Jenkkejä tavaraliikenteen junissa pitkiä matkoja, etsien töitä sieltä täältä. Kunnon kulkurin tavoin Wold työskenteli eri paikoissa hetken ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin, ilman minkäänlaista suunnitelmallisuutta. Junilla hoopoilu keskeytyi hetkeksi 80-luvulla, jolloin herra työskenteli Seattlen lähettyvillä (Olympia), indie-levy-yhtiöiden studiotyöntekijänä. Sitä jatkuikin aina 90-luvun puolenväliin asti ja sen jälkeen hoopoilu jatkui. Ilmeiseti Jenkkilä oli reissattu ristiin rastiin niin moneen kertaan, että Wold päätti viedä hoopoilunsa Eurooppaan.

Merisairaudesta huolimatta, 90-luvun lopulla kulkurin matka jatkui Pariisiin, jossa elanto tuli katusoittajana. Euroopassa "hobo"-elämä oli hieman vaikeampaa kuin Amerikassa, mutta siitä huolimatta levoton maantiekiertäjä päätti lähteä Norjaan vuonna 2001. Wold sai näihin aikoihin myös uuden lempinimensä, "Seasick Steve". Lautta-, ja laivamatkat olivat silkkaa murhaa Woldille. Uuden lempinimen myötä herra löysi itselleen mainion rytmitryhmän (Level Devils) ja purkittikin ensimäisen albuminsa vuonna 2004 (Cheap). Vuonna 2006 ilmestyi ensimäinen virallinen sooloalbumi (Dog House Music).

Läpimurto tapahtui tv:ssä esitetyssä Jools Holland-Showssa uutenavuonna vuonna 2006. Sen jälkeen suosio suorastaan räjähti Britanniassa. Vuonna 2007 Seasick Steve voitti arvostetun MOJO-palkinnon, parhaasta läpimurtoesityksestä. Suosion myötä tämä harvahampainen bluespapparainen esiintyi Englannissa enemmän kuin kukaan muu artisti. Vuonna 2008 sama tahti jatkui. Suosio kasvoi kasvamistaan, keikkoja riitti, nyt jo Englannin ulkopuolellakin ja uusi lättykin ilmestyi (I Started Out With Nothing and I Still Got Most Of It Left) ja kannunhakkaaja Dan Mangnussonista tuli luottorumpali. Kovaa mentiin, mutta onneksi herran omilla ehdoilla.

Seuraava albumi purkitettiin vuonna 2009 (Man From Another Time). Kovaa mentiin edelleen. Miestä pyydettiin jokapuolelle ja kyllähän mies meni. Kaikenmaailman televiso-ohjelmia, dokumentteja ja tietenkin  hurja määrä esiintymisiä ja itse parhautta, konsertteja. Vuonna 2011 ilmestynyt You Can't Teach an Old Dog New Tricks sai paljon huomiota siitä, että Led Zeppelin basisiti John Paul Jones oli levynsorvauksessa mukana ja esiintyikin muutamaan otteeseen herran kanssa. Loppuunmyytyjä konsertteja, isoja festivaaleja, yhteistyötä John Paulin kanssa, esiintymisiä myös David Grohlin ja muiden Foo Fightersien kanssa, ei huonosti vanhalta "hobolta".

Vaikka Seasick Steven ympärillä pyörii nyt hirviömäinen, ylikansallinen levy-yhtiö, maestro jatkaa omalla ladullaan. Päävehkeenä toimii vajaakieliset ritsakitarat ja rytmiikaltaan tappavan tehokasta boogieta maustetaan välillä banjolla ja välillä diddley bow-soittimella. Pelkistäminen ei tässä tapauksessa tarkoita tylsää jankkaamista tai köyhää musisointia. Herra osaa tarvittaessa myös kurittaa tymäkästi ylimääräisistä kielistä riisuttua kitaraansa ja ennen kaikkea osaa kirjoittaa mainioita kappaleita, joiden tunneskaala ulottuu lämpimästä folk-kerronnasta eläimelliseen juke-joint temmellykseen.

Tarjolla siis räkäistä ja hikistä räimebluesia, boogierokkia ja hieman kantriakin yksi-, ja kolmekielisillä kitaroilla ja mikitetyllä puulaatikolla. Akustista hissuttelua ja rajuja rypistyksiä, joissa kitarat vinkuvat ja rutisevat slideputken alla. Lisätään siihen vielä sytysnesteen marinoima lauluääni, niin musiikkinautinto on taivaallinen.

Vuonna 2013 ilmestyi albumi Hubcap Music. Albumilla oli jälleen mukana John Paul Jones miltei kaikilla kappaleilla ja tällä kertaa basisti lauloi myös taustoja. Mukana oli myös Jack White III sekä Luther Dickinson satunnaisesti sooloilemassa. Primitiivibluesia parhaimmillaan. Seasick Steve laulaa sujuvasti farmeista, traktoreista, vosuista ja kavereistaan ja rämäkkään menoon päästään myös luottorumpalin (Dan Magnussonin) kanssa kaksin.

Vuosikymmenet ympäri maita ja mantuja reissannut kulkuriuskottava blueskäppänä on karismaattinen esiintyjä, joka tekee erinomaista juurimusiikkia. Biisien yksinkertaisen svengaavasta rujosta kitaroinnista ja miehen kaiken kokeneen kuuloisesta karheasta lauluäänestä tulee takuuvarmasti mainiolle tuulelle...

Dog house boogie, levyltä Dog House Music, 2006

38. HELLOWEEN

...on ollut myös synkkiä aikoja jolloin pidin sankarihevin ja perinteisen sakemannihevin sekoituksesta, nykyään se ei kuulu lempilapsiini, mutta tämän kurpitsapartion ensimmäiset levyt kolahtivat tähän jannuun 80-luvun puolenvälin jälkeen ja muistaakseni myös aika moneen muuhunkin janariin. Yhtyeen merkitys power-metallille on kiistaton. Bändi on jättänyt väkevän jäljen power-hevi-rokkiin, vaikka ei enää ehkä kuulukkaan suurempien nimien joukkoon. Itselleni juuri 80-luvulla tehdyt lätyt ovat juuri ne oikeat ja parhaimmat.

Yhtye perustettiin Saksan Hampurissa vuonna 1982. Bändin alkuperäinen nimi oli Second Hell, mutta pian he alkoivat käyttää yhtyestään nimiä Helloween. Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kitaristi Kai Hansen, kitaristi Michael Weikath, basisti Markus Grosskopf ja rumpali Ingo Schwichtenberg. Vuonna 1985 ilmestyi ensimmäinen täysmittainen albumi (Walls Of Jericho). Sitä seuranneella mittavalla kiertueella laulaja-kitaristi Hansen huomasi kitaran ilotulittelun ja laulamisen yhtäaikaisesti erittäin hankalaksi. Vuonna 1986 Hansen päätti jättää laulamisen ja keskittyä pelkästään tilutteluun. Oli aika hankkia uusi laulaja bändiin. Sellainen löytyikin nopaesti ja vielä omasta kaupungista. Vain 18-vuotias Michael Kiske vakuutti yhtyeen jäsenet ja sai pestin hetikättelyssä.

Todellinen läpimurtolevy pamahti ilmoille vuonne 1987 (Keeper Of The Seven Keys, Part I). Albumin ansiosta bändistä tuli yksi suosituimmista eurooppalaisista heavy-yhtyeistä. Kurpitsapumpun musiikki oli uljasta, ryhdikästä ja jopa pirteää power-laukkaa. Soundit turboahdettiin viimeiseen pisaraan ja soittopuolella meno yltyi hurraa-huutoihin. Seuraava levy julkaistiin vuonna 1988 Keeper Of The Seven Keys, Part II. Nämä molemmat lätyt ovat todellisia klassikko-levyjä. Kurpitsametalli potkii pontevasti eteenpäin ja välillä meno yltyy ärhäkkääksi ja välillä hidastellaan. Pääosissa tietenkin se mieletön tiluttelu. Yhtyeelle oli tyypillistä hyvän ja pahan taistelu, sankarillinen kitarailottelu ja äänirekisterin ylärajoille kulkeva laulu (ja ehkä sen ylikin). Part II- kiertueen jälkeen Hansen ilmoitti tylysti jättävänsä yhtyeen kokonaan. En nyt tarkalleen muista, mutta näihin samoihin aikoihin oma kiinostus bändiin lopahti totaallisen kokonaan. Vaikka itse nostankin yhtyeen kolmea ensimmäistä lättyä korkeimmalle ja oman mielenkiinnon loppuminen yhtyettä kohtaan Part II jälkeen, bändin ura jatkui vastoinkäymisistä huolimatta. Oliko / onko uran jatkaminen ollut kannattavaa? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta Hampurin kurpitsapäälauma jatkoi ja jatkaa edelleen pitkää ja tapahtumarikasta uraansa vielä tänäpäivänäkin.

Hansenin lähdettyä kälppimään bändistä, tilalle tuli Rampage-yhtyeestä Roland Grapow. Yhtye oli kaaostilassa. Huhut olivat jo liikkeellä, hajoaako bändi kokonaan? Jotkut pitivät sitä jo varmana. Hansenin poissaolo vaikutti asiaan paljon. Mitä vielä! Yhtye solmi rahakkaan sopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa vuonna 1991 ja samana vuonna julkaisivat uuden levyn (Pink Bubbles Go Ape). Piristysruiske ei ollut toivotunlainen, levy oli katastrofi. Erimielisyydet kasvoivat bändin sisällä ja syyttelyt levyn epäonnistumisesta kasvoivat kasvamistaan. Yhtye jaksoi kuitenkin painaa eteenpäin. Vuonna 1993 julkaistiin vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta yhtyeen viides albumi. (Chameleon). Voi surkeuksien surkeus! Levyhän oli melkein puhdasverinen pop-lätty. Yhtye menetti paljon alkuperäisi faneja ja levyn kaupallinen menestys oli jälleen kerran katastrofaalinen. Bändin sisäiset ongelmatkin kasvoivat ja samaan aikaan yhtyeen rumpali Schwichtenberger joutui jättämään bändin sairastumisensa ja huumeongelmiensa vuoksi. Lopulta erimielisyydet olivat menneet jo niin pitkälle, että laulaja Kiske erotettiin bändistä. Yhtyeen uran pahin kriisi oli meneillään.

Valoa tunnelissa alkoi kuitenkin näkyä vuonna 1994. Yhtye pestasi uuden laulajan Andi Derisin ja uudeksi rumpaliksi tuli Uli Kusch. Uudella kokoonpanolla julkaistiin menestyksekäs comeback-albumi Master Of The Rings. Vuonna 1995 vakavasti sairas Ingo Schwichtenberg teki itsemurhan ja yhtye sorvasi entiselle rumpalilleen muistolevyn The Time Of The Oath. Lätty teki yhtyeestä jälleen supersuositun.

Seuraavat vuodet olivat tasaisempaa. Yhtye nautti tasaisen tapaavaa suosiota ja erimielisyydetkin olivat vähentyneet. Vuonna 1998 yhtye julkaisi albumin Better Than Raw. Levy oli tyylillisesti raskain levy sitten heidän debyyttialbuminsa jälkeen. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä.

Mutta jälleen kerran yhtyeen sisällä kuohui. Vuonna 2000 julkaistun The Dark Riden jälkeen kitaristi Grapow ja rumpali Kusch lähtivät ovet paukkuen bändistä. Taas alkoi uusien kumppaneiden etsiminen. Tilalle saatin kitaristi Sascha Gerstner ja rumpaliksi mutkien kautta entinen Accept kannuttaja Stefan Swarzmann. Seuraava studioalbumi, Rabbit Don't Come Easy julkaistiin vuonna 2003. Sitä seurasi menestyksekäs maailmankiertue, johon sisältyi yhtyeen ensimmäinen keikka Yhdysvalloissa sitten vuoden 1998. Kaikki näytti jälleen kerran hyvältä, mutta vuonna 2005, rumpali Schwarzmann erosi itse yhtyeestä ja uuden kannuttajan etsiminen alkoi jälleen. Tilalle saatiin Dani Loeble yhtyeestä Rawhead Rexx. Uusi rumpali pääsikin heti tositoimiin ja yhtyeen uusi lätty ilmestyi myöhemmin vuonna 2005 (Keeper Of The Seven Keys-The Legacy).

The Legacyn jälkeen alkoi yhtyeen seesteinen ajanjakso, vuonna 2007 ilmestyi Gambling With The Devil ja vuonna 2010, 7 Sinners. Alkuvuonna 2013 ilmestyi jo yhtyeen 14 albumi  (Straight Out Of Hell). Yhtyeen fanit ja media olivat tyytyväisiä.

Helloween heiluttaa edelleen power-metallin lippua pää ylväästi pystyssä. Vaikka itse pidänkin yhtyeen legendaarisia 80-luvun lättyjä parhaimpina, ei voida olla nostamatta hattua, pitkänlinjan powerlaukkaa vetävän kurpitsapoppoon uralle. Bändillä on riittänyt aikojen saatossa lukemattomia hankaluuksia kokoonpanonsa kanssa, eikä seikkailut tai peräti sekoilut musiikillisissa linjoissa ole tehnyt metallipäiden fanittamista helpoksi. Asia voidaan, näin omasta näkökulmasta kiteyttää vaikka näin: Helloween on bändi, joka teki 80-luvulla legendaarisia biisejä, 90-luvulla sontaa ja 2000-luvulla ei nyt niin tajunnanräjäyttäviä.

Eli joskus kun aika on oikea ja sankarihevin nostalgiset muistelot vaativat pienen muistutuksen, pistetään soimaan vaikka tätä...

I Want Out, albumilta Keeper Of The Seven Keys, Part II, 1998

37. TWISTED SISTER

...kaikki 80-luvulla heavyrokkia kuunnelleet räkänokat muistavat Twisted Sisterin. Tämä räikeistä meikeistä ja hassuista musiikkivideoista tunnettu ryhmä oli 80-luvun puolivälissä rautaisaa kamaa. Kapinahittien ikiaikainen uhma ei ole kadonnut mihinkään ja ne suorastaan vaativat hoilaamaan mukana, aina kun niitä jossain sattumalta kuulee. Vieläkin. Vanhat hyvät koukut yksinkertaisesti vain purevat ja toimivat.

Tämä Yhdysvaltalinen rokki-yhtye perustettiin jo vuonna 1972 New Yorkin Long Islandissa. Miehistö vaihtui alkuaikoina tiuhaan tahtiin eikä oikeaa kokoonpanoa meinattu millään saada kasaan. Legendaarinen kokoonpano sai lopullisen silauksen kun rumpali A.J. Pero liittyi bändiin, laulaja Dee Sniderin, kitaristien Jay Jay Frenchin ja Eddie Ojedan ja basisti Mark Mendozan seuraan vuonna 1982. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi Under the Blade. Yhtye alkoi saada pienimuotoista suosiota Yhdysvalloissa. Vuonna 1983 ilmestyi toinen albumi (You Can't Stop Rock N' Roll), jonka myötä suosio kasvoi kotimaassa ja Euroopassakin alettiin huomioida bändiä. Lopullisen ja suuren läpimurtonsa yhtye teki kolmannella albumillaan (Stay Hungry), mikä ilmestyi vuonna 1984. Hittibiisit, kuten I Wanna rock, We're Not Gonna Take It, Stay Hungry ja Burn In Hell olivat kyllä kovaa valuuttaa. Samoilla linjoilla jatkettiin seuraavanakin vuonna. Come Out And Play ilmestyi vuonna 1985. Bändi oli hurjimmillaan juuri näihin aikoihin. Keikkaa oli maailmanlaajuisesti ja suosio oli huipussaan. Sitten tuli vuosi 1987, albumi Love Is For Suckers ilmestyi. Lätty oli katastrofaalisen huono ja yhtyeen henkilökemiatkin olivat heittäneet häränpyllyä. Jäsenet suorastaan vihasivat toisiaan ja sietokyvyt olivat jo miinuksen puolella. Bändin soittama musiikkiskenekin oli kuolemaisillaan ja yhtye päättikin lopulta lopettaa toimintansa vuonna 1987.

Yhtyeen musiikki oli tarttuvaa ja voimakasta heavyrokkia. Spandex-hevin kultakaudella bändi tuli tunnetuksi räikeästä glam-rockmaisesta pukeutumisestaan, minkä yhtye vei muita aikakauden yhtyeitä pidemmälle. Röyhelöiset asusteet, räikeät kasvomeikit ja yhtyeen nokkamiehen Dee Sniderin tuuhea ja valtava vaalea kiharapehko ja teräväksi viilatut kulmahampaat olivat bändin ulkoisia tavaramerkkejä. Bändin kappaleissa sen sijaan laulettiin yleensä itsenäisyydestä, oman tien etsimisestä ja rock-musiikin ylistämisestä. Yhtyeen klassikkobiisit ovat hienoja oman aikansa kuvia. Näin jälkikäteen ajatellen, naiivejahan ne olivat, mutta silloin uhmakkaita taistelulauluja kaikille "hevareille".

Kesti 14 vuotta ja suuri tragedia, ennen kuin bändi teki comebackin. Vuonna 2001 bändiä pyydettiin tekemään hyväntekeväisyyskeikoja World Trade Centerin katastrofin uhrien hyväksi. Bändi suostui ja kipinä keikkailuun syttyi jälleen. Nykyään jo kohta papparaisen ikään päässeet hevihemmot ovatkin virittäneet itsensä keikoille huippuvuosiensa lyöntiin ja tehneet sen vielä klassisella 80-luvun kokoonpanollaan.

Keikkailun ohessa yhtye uudelleenäänitti maailmanlaajuisesti menestyneimmän levynsä Stay Hungry-lätyn ja se julkaistiin vuonna 2004 nimellä Still Hungry. Vuonna 2006 ilmestyi mitäänsanomaton joululevy Twisted Christmas. Onneksi yhtye keskittyy nykyään vain nostalgia keikkailuun, eikä uutta materiaalia täyspitkän muodossa ole tiedossa. Bändin musiikki on edelleen toimivaa ja täynnä sitä samaa energiaa, jota se pursui kuningaspäivinään 80-luvulla. Yhtyeen hyväntuulinen rokki onkin  nykyään suositumpaa kuin koskaan, ainakin täällä Euroopassa

Yksi suurista heavyrockin klassikoista elää edelleen ja muutoksiakin on tapahtunut. Vuonna 2009 yhtye päätti luopua röyhelöisistä vaatteista ja kavsomeikeistä. Mitä tapahtuu seuraavien vuosien aikana, sitä odotellessa muistellaan kultaista 80-lukua...

I Wanna Rock, albumilta Stay Hungry, 1984