...jatketaan matkaa hieman tuntemattomamman (siis minulle)
bändin seurassa. Vuonna 2007 perustettu Stonerider koostui alunperin neljästä
yhdysvaltalaisesta rokkirokusta, jotka myös näyttävät ulkoisesti rokkirokuilta.
Ja mikä tärkeintä, ulkoisen habituksen lisäksi, nämä jampat osaavat veivata
sitä rokkia. Aikaisemmin rytmiryhmä työskenteli nimellä Fight Paris.
Nimenvaihdon jälkeen alkoi julmettu työstäminen uutta albumia varten.
Atlantan Georgiasta tulevan bändin ensimmäinen julkaisu
ilmestyi vuonna 2008 (Three Legs of Trouble). Kauhean omaperäiseksi ei bändin
lättyä voi sanoa, mutta reippaalla otteella paiskottu 1970-luvun rymyrokki on
erittäin tarttuvaa. Led Zeppeliinä, AC/DC:ä, hyppysellinen Jimi Hendrixä ja
Lynyrd Skynyrdiä, vaikutteet ovat kovaa luokkaa. Mihinkään suuntaan Atlantan
miehet eivät kuitenkaan kumarra liian syvään, vaan kappaleissa on kuultavissa
selkeästi oma ominaismakunsa.
Persoonallisen laulaja Matt Tannerin äänestä huokuu se
vanhan kunnon rockin paheellisuus ja kitaristi Neil Warrenin lähdettyä
bändistä, laulaja hoitelee nykyään myös kitaristin tonttia. Nykyään siis triona
toimivan bändin kappaleet ovat yksinkertaisuudessaan erittäin rullaavia ja
meininki on tarpeeksi miehekästä. Pitkän tauon jälkeen yhtyeen toinen lätty
ilmestyi vuonna 2012 (Fountains Left To Wake) ja sama meininki jatkui,
kivenkovaa rokettirollia ja roppakaupalla asennetta.
Jos 1970-luvun rymyrock 2000-luvun mausteilla maistuu, eikä
ylitarjonta puuduta, tässä mukavan muikea annos, suoraan etelän
rokkikukoilta...ja niin, Hyvää Uutta Vuotta kaikille!!!
...jatketaan vielä bluesilla. Tämä yhdysvaltalainen kitaristi, laulaja ja sanoittaja tuli
tunnetuksi nuorena roots-kitaristina 1990-luvun lopussa. Mieletöntä kepitystä
ja loisteliasta bluesmylvintää. Ihmeellistä, että emme kuule hänen nimeään
hirveän usein, herran moderni blues on sen verran ilmiömäisen taitavaa, että
luulisi miestä revittävän jokapuolella ja kokoajan. Onneksi ei näin ole kuitenkaan
päässyt käymään, vaan on annettu levyjen ja keikkojen puhua puolestaan.
Shreveport, Louisianasta kotoisin oleva artisti tuli
bluesmaailman tietoisuuteen esikoisalbumi Ledbetter Heights (1995) toimesta.
Julkaisuhetkellä KWS oli vasta 17-vuotias. Tornadon lailla kuuluisuuteen
nousseen teinitähden debyyttilätty myi paremmin kuin mikään bluesalbumi sitten
Stevie Ray Vaughanin. Se kertoo jo jonkun verran herran räjähdysmäisestä
suosiosta. Pelkästään USA:n puolella, levyä myytiin heti ensimäisenä vuotena
yli 500.000 kappaletta ja nyt siis puhutaan blues-levystä vai puhutaanko?
Kenny Wayne Shepherd on kiistämättä planeetan kovimpia
blues-rock artisteja. Levyjä on myyty miljoonia, arvokkaita palkintoja tullut
ja arvostus bluesmaailmassa kohdallaan,
mutta toisaalta hänen nuorekas ja rokkaava soundi on monelle blues-puristille
kauhistus. Herra on kuitenkin sydämestään blues-äijä, vaikka myöntääkin, ettei
kaikki hänen soittamansa musiikki ole varsinaisesti bluesia. Haastatteluissaan
hän kertoo, että kaikki mitä hän tekee, perustuu bluesiin, mutta musiikista
löytyy toisenlaistakin terää. Yksi asia on jokatapauksessa varmaa: kitara saa
kovaa kyytiä, oli sitten kyseessä blues, blues-rock tai blues-rock-pop.
Toisaalta bluesmaailma tarvitsee juuri Kenny Wayne Shepherdin
kaltaista artistia. Laajempaan ja etenkin nuorempaan yleisöön vetoavana
virtuoosina hän toimii "sisäänhettäjänä" niin sanotun aidomman
bluesin pariin. Ainakin toivottavasti.
Jos ensimäinen albumi oli jo kova, niin toinen albumi,
vuonna 1997 ilmestynyt Trouble Is.. ja kolmas, vuonna 1999 ilmestynyt Live On
nostatti miehen lopullisesti bluesmaailman tähtikaartiin. Trouble Is... levyltä
noussut kappale Blue on Blackista nousi järjetön hitti. Molemmilla levyillä
lauluhommia hoiteli, nyt jo vakiojäseneksi tullut, Noah Hunt. Bluesin
valovoimaisimpiin tähtiin noussut jäpäkkä narahti 90-luvun lopussa muusikoille
niin tuttuun ammattitautiin, viinaksiin ja huumeisiin.
Rypemistä huumeiden ja muiden nautintoaineiden kanssa
pistettiin nuoren iän ja valtavan suosion piikkiin. Mikä varmaan pitää
paikkansa. Rypemistä kesti siis aika monta vuotta. Herra kuitenkin taisteli
itsensä takaisin pinnalle ja komeasti sen tekikin. Vuonna 2007 ilmestynyt 10 Days Off- Blues From
The Backroads oli upea tribuutti blues-legendoille. Palkittu
dokumenttielokuva ja soundtrack-levy, joka kuvaa Kenny Wayne Shepherdin tekemää
tutkimusmatkaa bluesin syvimpään sydämmeen. Mies haastattelee dokumentissaan
vielä elävien kirjoissa olevia legendoja ja tekee kunnianosoitusta
edesmenneille artisteille. Kerrassaan loistava kokonaisuus. Tässä hieman
perinteisempää bluesia, niille blues-puristeille, jotka heristelevät koko ajan
sormiaan.
Nykyään raitistunut ja mieheksi kasvanut entinen teinitähti
menestyy loistavasti. Vilpittömyys loistaa ja miehen moderni blues on
ilmiömäisen loistavaa. Miehen bändi on rakentanut vankan maineen livebändinä ja
eihän mikään keikka voi olla huono, jos se päättyy aina Jimi Hendrixin Voodoo Childiin.
Näinä päivinä tämä loistelias kitaristi hoitelee lauluosuuksia varhaisia vuosia
enemmän, mutta Noah Huntin roolia ei voi kyllin korostaa. Miehen lauluäänestä
on tullut yhtä leimallinen Kenny Wayne Shepherd Bandin soundille kuin itse
maestron kitarasta.
Uusin kiekko How I Go julkaistiin vuonna 2011.
Overall...vanhan ja aidon blueskuluttajien jalka ei välttämättä lähde
vipattamaan, mutta modernin, sähköisemmän blues-rockin kuuntelijoille Kenny
Wayne Shepherd on sen sijaan herkullista kuunneltavaa. Nyt kehiin uusinta Kenny
Wayne Shepherd Bandiä, suosittelen lämpimästi...
...mennään hetkeksi pölyisten puuvillapeltojen äärelle. Bluesrock ja blues-musiikki on aina ollut erittäin lähellä sydäntäni. Tämä suhteellisen tuntematon (ainakin vielä) "yhden miehen bändi" on oiva esimerkki siitä, kuinka kaunistelematon ja tunteikas blues saa kovinmankin mörököllin hiljaiseksi ja keskittymään ainoastaan rouhevaan musisointiin.
Ruotsin Boråsta tuleva lahjakas laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti on salakavalasti noussut blues-maailman tietoisuuteen, vakuuttavan suoraviivaisella bluesillaan. Hän on myös tullut tunnetuksi "yhden miehen bändinä". Mies soittaa levyillään kaikki instrumentit itse. Keikoillakin mies viihtyy hyvin yksin, mutta nykyään lavalle on usein noussut myös muutama muukin muusikonplanttu (esim. Anders Grahn, basso ja Pelle Nyhage, piano).
Ensimmäinen albumi julkaistiin vuonna 2007 (Kerosene Dreams). Heti alkumetreillä huomataan, että pölyiset on pelimannin haalarit. Sen verran kauas puuvillapeltojen äärelle mennään. Musiiki on ainutlaatuista, vakuuttavaa ja täydellisen yksinkertaista. Heti perään julkaistu Outskirt (2008) ei peltojen ääreltä kauas vierähtänyt. Samanlainen raaka ja riisuttu meno jatkui. Hänen hurmioituneet eleet ja uskomaton lavaesiintyminen ovatkin edesauttaneet tietoisuutta ja kiinostusta häntä ja hänen musiikkiaan kohtaan. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa Norgren tunnettaan ja yllättäen Benelux-maissa herra nauttii jo suurta suosiota. Käsittääkseni Suomessa ei ruotsin-blues-ukkelia ole paljon hehkutettu.
Miehen soitto juureutuu syvästi alkuperäiseen Delta-bluesiin. Paljon slidekitara silmukoita, kontrabassoa, vispilöitä ja ennen kaikkea todella raju ja ainutlaatuinen lauluääni. On todella vaikuttavaa nähdä ja kuulla miten, hieman erakkomainen virtuoosi soittaa kitaraa, bassorumpua, virveliä, kazoota, huuliharppua ja laulaa samaan aikaan. Empatiassa ja folk-bluesissa marinoituja kappaleita tukee ilmiömäisen vahva ja nuhjuinen ääni. Norgrenin musiikki on taas raakaa, riisuttua ja jopa arvaamatonta ja hän tekee sen läsnäolevaksi räjähtävällä tavalla. Kyllä kelpaa. Primitiivistä bluesia parhaimmillaan.
Jostain luin, että Daniel Norgren olisi Tom Waitsin, Beefheartin, Seasick Steven ja White Stripesin yhteinen ottolapsi, tiedä häntä, mutta minulle ukkeli on Boråsin ja Ruotsin, ellei jopa Pohjoismaitten kovin bluesäijä...no ainakin yksi kovimmista.
Mieheltä on tullut uusi lätty (Buck, 2013), mielenkiinnolla odotan onko haalarit vielä pölyiset ja onko levyllä yhtä tunteikas palo kuin aikaisimmilla albumeilla...toivottavasti puuvillapellot eivät ole kadonneet horisontista...
Mean Old Devil Got On II, albumilta Horrifying Deatheating Bloodspider, 2011
...yksi tärkeimmistä ja merkittävimmistä tyylilajinsa
edustaja, rautaista tuuttausta, värikkäitä shortseja, mieletöntä vauhtia,
kiivasta komppia ja tietenkin moshausta. Tämä
yhdysvaltalainen trash metal bändi perustettiin vuonna 1981 kitaristi Scott
Ianin ja basisti Dan Linkerin toimesta. Ensimmäinen täysimittainen albumi
ilmestyi vuonna 1983 (Fistful of Metal). Megaluokan suosiota ei vielä tullut,
mutta kokoonpanovaihdoksia tuli. Laulajan pallilla ollut Neil Turbin ja bassoa
soittanut Dan Linker saivat lähteä ja tilalle tulivat laulaja Joey Belladonna
ja bassoon Frank Bello. Legendaarinen kokoonpano oli valmis.
Spreading The Disease (1985) oli uuden kokoonpanon
ensimmäinen kiekko. Äärimmäisen nopeasti soitettu trash metalli sai kaikki
metallipäät haltioihin. Uuden laulajan Joey Belladonnan korkealta menevät
lauluosuudet toimivat hyvin nopeasti ja tiukasti soitettuun metalliin.
Trash-genren kulta-aikoihin bändi oli myös outo poikkeus, vaikka osassa
kappaleissa olikin totutusti vakavempaa sanomaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä, niin yhtye oli sävyltään erittäin
positiivinen ja toi roppakaupalla huumoria koko genreen.
Yhtye sai nopeasti jalansijaa myös Euroopan mantreelta. Menestyksen rinnalla oli myös ongelmia. Vuonna 1986 yhtyeen kiertue peruttiin
kokonaan Tsernobyl-katastrofin vuoksi ja myöhemmin samana vuonna toinen kiertue
loppui kuin seinään, Metallica-legenda Cliff Burtonin kuolemaan johtaneeseen
bussionnettumuuteen. Surullista.
Vuonna 1987 jyrähti. Cliff Burtonille omistettu Among The
Living ilmestyi kauppoihin. Tällä levyllä bändi nousi oikeututusti "neljän
suuren" joukkoon. Metallica, Slayer ja Megadeth olivat jo julkaisseet omat
kulmakivensä ja nyt oli siis Anthraxin vuoro julkaista omansa. Tässä
valioyksilössä bändin junttaus ja aggressiivinen myllytys oli parhaimmillaan.
80-luvun tyyliin, kappaleet olivat lähes kaikki yli viiden minuutin, mutta
tylsää hetkeä ei levyltä löytynyt. Moshauksen aatelia.
Seuraavana vuonna tehty State of Euphoria (1988) ei yltänyt
samankaltaiseen tykitykseen kuin Among The Living. Maailmanvalloitus oli jo tehty edellisillä albumeilla,
joten ei yhtyeellä hätää ollut. Nyt jo suurilla kiertueilla meininki oli tuttua
ja turvallista. Hurttia huumoria, kunnon moshausta ja tietenkin värikkäitä
shortseja. Vuonna 1990 ilmestynyt Persistence of Time oli astetta vakavampi
julkaisu. Yhtye oli tummempi ja soitosta paistoi teknisyys ja progressiivisuus.
Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsi, minä tykkäsin. Vielä kun 90-luvun alussa
moshaus-kuninkaat laajensivat yhteistyötään Puplic Enemyn kaltaisten
rap-taitelijoiden kanssa ja kyhäsivät superhitin Bring the Noize-biisin, mikään
ei voinut estää bändiä...niinpä niin.
Jostain syystä kaikki kuitenkin lopahti, Joey Belladonna
erotettiin/erosi vuonna 1992, yhtyeen tuleva kuudes albumi (Sound Of White
Noise, 1993) oli epämielyttävän huono, uusi laulaja John Bush teki kyllä
parhaansa, mutta vika ei ollut laulajassa. Yhtye ajautui liian vakavaksi (liian
aikuiseksi) ja yritti liikaa sotkea musiikkiinsa grunge-vaikutteita. Oma
mielenkiintoni bändiä kohtaan lopahti samoihin aikoihin. Bändi oli muuttunut
Among The Living-albumin superajoista, tavalliseksi kuolevaiseksi.
Vuonna 2005
metallipäitä hyväiltiin Among The Living-reunionin ja Joey Belladonnan ja
muiden alkuperäisjäsenien tultua nostalgiakiertueelle. Se oli kuitenkin vain
hetken huumaa, vuonna 2007 bändi ilmoitti uudeksi laulajakseen Dan Nelsonin.
Yhtye teki uskollisesti keikkaa ja kiertueita, mutta levyjä ei tullut ennen
kuin 2011 ja laulaja oli taas vaihtunut, itseasiassa kaksikin kertaa. Ensiksi
pallille nousi jo entuudestaan tuttu John Bush ja sitten itse legenda, Joey
Belladonna. Levyltä tuskin kukaan odotti ihmeitä, mutta kiertueita kylläkin ja
kiertueita riitti. Yksi isoimmista oli "Neljän Suuren" kanssa tekemät
yhteiskiertueet ympäri Eurooppaa. Anthrax oli tullut ryminällä takaisin.
Yhtyeen päälikön virkaa tekevä kitaristi Scott Ian lupaili vanhoille ja uusille
metallipäille uuden levyn työstämisen alkavan 2013 lopussa.
Vanhan koulukunnan metallimoshaajat, New Yorkin raskaan
sarjan veteraanit jatkavat siis edelleen. Yli kahdenkymmenen vuoden ura on
hatunnoston arvoinen asia. Vaikka bändin kulta-ajat ajoittuivatkin 80-luvun
loppuun ja loppuaika onkin ollut hieman hiljaisempaa, on pakko arvostaa bändiä,
joka vieläkin lavalle päästyään tuuttaa täysillä menemään ja pieksii
hittikavalkaadinsa takuuvarmalla otteella. Vaikka vanhojen kappaleiden taikaa
ei ikinä enää pystytä vangitsemaan, on aina välillä mukava muistella vanhoja ja
hymyillä, vaikka edes hieman, Scott Ianin tutulle ja turvalliselle "tamppaukselle"...
...joulu se jo jolkotteli matkoihinsa ja jätti turvonneet ihmiset sohvilleen, joo joo...toivottavasti kaikilla oli mahtava joulu!!! Täälläpäin Suomea ei lunta ole maassa, mutta tuulta on riittänyt, jopa pienoista myrskyä ollut havaittavissa. Myrskystä puheen ollen...
...tässä myrskyisä varoitus Valko-Venäjältä. Tämä kovassa
nosteessa oleva dymaaninen trio kolkuttelee pian muitakin kuulijoita, kuin
Itä-Euroopan musadiggareita. Miksipä ei, bändin energisen voimakas garage-rokki
kuulostaa erittäin vakuuttavalta. Oikein mukiinmenevä löytö.
Kolmen nuoren miehen perustama ryhmärämä sai alkunsa vuonna
2007 Valko-Venäjän Minskissä. Rumpujen paukuttelun ohella Stas Lomakin hoitelee
lauluosuudet, kitarapuolen Konstantin Pyzhov ja bassoa läpsyttelee Stas
Murashko. Rytmitrio yhdistelee keittoonsa räjähtävää rokkia, ristiriitaista
bluesia ja aika ajoin funkista tuttuja kiekuroita. Räkäinen ja yksinkertainen
soundi pistää väkisinkin jalat vispaamaan ja pään nyökyttelemään
hyväksyttävästi. Yhtye on saanut vaikutteita White Stripesiltä, MC5:lta ja Jon
Spencer Blues Explosionilta ja omien sanojen mukaan myös ihannoi näitä.
Bändin debyytialbumi ilmestyi vuonna 2009 (Hello). Lätty
voitti kotimaassaan lukuisia palkintoja, kriitokot ylistivät ja yhtye sai
paljon faneja, myös naapurimaista. Esikoisen kautta isommatkin areenat alkoi
tulla tutuksi ja lyhyen uransa aikana bändi onkin päässyt jo lämppäämään mm.
Deep Purplea ja Franz Ferdinania. Yhtyeen toisella levyllä (My Generation,
2011) jatkettiin samoilla linjoilla kuin ensimmäisellä levyllä. Äänekästä ja
rytmikästä rokettirollia ja siihen ripaus kapinahenkisyyttä, erittäin maukasta.
Keikkailu ympäri Itä-Eurooppaa on alkanut tuottaa tulosta muuallakin
Euroopassa. Yhtyeen tulevan albumin tuottaa nimittäin brittiläinen
tuottajavelho Tricky. Alkaako yhtyeen maailmanvalloitus sittenkin sumusaarilta?
Aikaa pojilla on, sillä pumpun kaikki jäsenet ovat himpun
verran yli 20-vuotiaita, joten maan garage-rockin sensaatiosta kuullaan vielä
tulevaisuudessa...no ainakin toivottavasti...
...palataan ajassa jälleen hieman taaksepäin. Tämän
eriskummallisen shamaanipoppoon rokkenrolli oli rautaa 90-luvun taitteessa.
Varsinkin yhtyeen hititbiisit olivat erittäin kovaa valuuttaa. Bändin
intiaani-mystiikka ja mehukas rokki kolahti oitis. Vaikka suosio oli
maailmanlaajuisesti jäätävää, jäi bändin
oma diggailuni hieman lyhytaikaiseksi. Bändin superalbumit tuli kyllä kuuneltua
puhki, mutta 90-luvun jälkeen
ilmestyneet laimeat lätyt vähensivät kiinostusta bändiin ja 2000-luvulle
mentäessä, kiinnostus bändiä kohtaan oli jo olematon. Kiinostusta tai ei,
bändin supertroikka (Love-Electric-Sonic Temple) hakee vertaistaan. Näitä
levyjä kelpaa kuunnella, vieläkin.
Yhtyeen pitkällä uralla on riittänyt ylä- ja alamäkiä.
Englantilaiset intiaanit ovat olleet kahdesti telakalla ja rumpalin ja basistin
paikat ovat olleet erittäin tuulisia. Soittajia on tullut ja mennyt.
Alkuperäiskokoonpanosta onkin jäljellä vain laulaja Ian Astbury ja kitaristi
Billy Duffy, joihin koko yhtye onkin henkilöitynyt. Nämä shamaanit hoitavat
kaikkien kappaleiden tuhertamisen. Bändin ensimmäinen kiekko ilmestyi vuonna
1984 (Dreamtime). Kansainvälistä menestystä alkoi tulla yhtyeen toisella
albumilla (Love, 1985), astetta korkeammalle mentiin kolmannella levyllä
(Electric, 1987) ja lopullisen niitin kansanväiliselle markkinoille toi yhtyeen
superpläjäys (Sonic Temple, 1989), josta tuli bändin suurin menestyslätty.
Astburyn karismaattinen ääni ja Duffyn tehokkaat riffit ja melodiat tuottivat
tulosta. Poljento oli kovaa ja jämäkkää. Bändin voimakas mielenkiinto Amerikan
alkuperäiskansaan sai suuren yleisön hyväksynnän. Intiaani-mystiikan
viljeleminen oli myös aikakauteen nähden harvinaista eikä bändi muutenkaan trendien
perässä ravanneet. The Cult kulki omia polkujaan.
Suurimmasta suosiostaan bändi nautti 80-luvun puolivälistä
aina 90-luvun alkuun, jolloin bändi olikin timanttisessa vedossa. Suosio oli
käsittämätöntä. 90-luvulla tehdyt albumit (Ceremony, 1991 ja The Cult, 1994)
olivatkin sitten vaisumpia. Bändin suosio alkoi laantua ja bändin voimavarat,
niin fyysiset kuin henkiset, alkoivat olla piipussa. Lopulta keskinäiset riidat
ja suosion tuottamat päihdeongelmat ajoivat bändin telakalle.
Taukoa kesti neljä vuotta. Yhtye päätti esiintyä Tiibetin
vapautus konsertissa vuonna 1999. Sen jälkeen bändi keikkaili aktiivisesti
ympäri maailmaa ja kaikki alkoi näyttää jälleen hyvältä. Pääliköt olivat
polttaneet rauhanpiippunsa ja nyt oli levyn vuoro. Yhtyeen seitsämäs albumi
ilmestyi vuonna 2001 (Beyond Good and Evil). Levy oli pettymys. Yhtyeen
Amerikan-kiertue sai katastrofaalisen huonoa palauteta faneilta ja
Euroopan-kiertue peruttiin kokonaan. Paluu ei ollut ehkä se mitä odotettiin ja
vuonna 2002 ilmoitettiin odotetusti yhtyeen olevan jäässä.
Vuonna 2002 Astbury hyppäsi Jim Morrisonin natiseviin
nahkahousuihin ja The Cultin tarinan ounasteltiin olevan nyt todellakin
lopussa. Urhollisesti nämä intiaani-soturit kuitenkin palasivat
sotatantereelle. Vuonna 2005 alkoi valmistautuminen maailman kiertueeseen ja
poppamiesten kahdeksas levy ilmestyi vuonna 2007 (Born Into This). Bändin elämä
oli seesteistä, keikkaa riitti, riidat unohdettu, suosio riittävää ja
ennenkaikkea rokki maistui. Yhtyeen
tuorein albumi (Choice of Weapon) ilmestyi vuonna 2012.
Shamanistisen urbaanit soturit jaksavat vieläkin viljellä
intiaanimystiikkaa maailmalle ja hyvä niin. Sen verran kovia konkareiden
superbiisit ovat. Sillä ei ole väliä, jos bändillä on muutama vaisumpikin
biisi/levy. Vanhat helmet antavat ne anteeksi. Kuuntele supertroikka läpi, niin
kyllä huomaat. UGH...
...saapasmaan rytmitrio sekoittelee pölyiseen
aavikkorokkiinsa psykedeelisen makuista nektaria, joten nyt ei yritetä keksiä
pyörää uudelleen. Bändi kunnioittaa ja vaalii uskollisuuttaan klassisille
stonerjärkäleille, kuten Kyuss ja Fu
Manchu. Jokin tässä kuitenkin kolahti. Erinomaisia koukkuja jakeleva ryhmä
käyttää polttoaineenaan ensiluokkaista rakettipolttoainetta ja meno on sen
mukaisesti mukavan vauhdikasta. Joskus näitä vain tupsahtaa eteen ja hyvä niin.
Oikein mielyttävä tuttavuus.
Ilmeisesti vitsinä ja pelkkänä hauskanpidon merkeissä
alkunsa saanut Italialaistrio perustettiin vuonna 2005 Roomassa. Jo
alkuvaiheessa, laulaja-kitaristi Gabriele Fiori, rumpali Daniele Conti ja
basisti Marco De Masi, huomasivat homman toimivan sen verran laadukkaasti, että
alkoivat suunnittelemaan levyn tekoa.
Ensimmäinen levy tulikin kauppoihin
vuonna 2007 (Twilight in the Desert). Ensilevyltä lähtien, bändi on kuulostanut
70-luvun Black Sabbathilta ja MC5:lta, mutta bändi suodattaa nämä esikuvansa
toisiin, hieman uudempiin, esikuviinsa nerokkaalla tavalla ja murjoo trionsa
suoraan aavikon dyynejä päin. Toisella levyllään (Camina Diablo, 2010) ja
yhtyeen tuoreimmalla lätyllä (Supermothafuzzalicious, 2011) homma toimii
samalla kaavalla, kuin debyyttialbumi, pölyistä on, mutta ei liian. Suurta
kansainvälistä suosiota bändi ei ole, ainakaan vielä, saanut, mutta omissa
piireissään sitä on jo alkanut tulla. Yhtye on tehnyt yhteiskeikkoja ihan
kovienkin pölyjengien kanssa (Nebula, Karma to Burn, Fatso Jetson, Witchcraft,
Los Natas, MC5 ym.)
Tämä hyvin öljytty stonerkone pistää kyllä hymyilyttämään.
Harvoin bändi pitäytyy näin uskollisesti vanhoissa perinteissä (posiitiivisessa
mielessä), mutta tällä kertaa homma näyttää (kuulostaa) toimivan mallikkaasti
ja meininki on todella asiallista. Ei muuta kun peukut ylös näille saapasmaan
sankareille...
Behind the
Line, albumilta Supermothafuzzalicious, 2011
...mitä ihmettä, onko AC/DC:n Brian Johnson tippunut vanhaan
viskitynnyriin. Laulaen tulikivenkatkuisia lauluja ja samalla yrittäen
kiireisesti hörpätä tynnyriä tyhjäksi. Ei ihan, mutta lähelle mennään. Nyt on
pakko laittaa pienimuotoinen videopläjäys, southern rokkia ja stoneria
sekoittavaa punaniskamättöä.
Kohtalaisen tuntemattomaksi jäänyt monsteriautopoppoo
perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 2001, Atlantan Georgiassa. Bändi murjoi
raskaita riffejä rekkalasteittain ja ylinopeutta ajettiin surutta. Vielä kun
yhtyeen laulaja (Dave Slocum) kuullosti hieman AC/DC:n Brian Johnsonille, oli
pakko bändiin hieman tutustua.
Yhtye julkaisi historiansa aikana ainoastaan yhden
täysipitkän levyn (Artimus Pyledriver, 2005). Levy kuulostaa kokonaisuudessaan
hyvin pitkälti tyypilliseltä Etelänpoikien metallirokilta. Vauhtia riittää ja
kitarat paukuttavat heikommat henkihieväriin. Tervettä punaniskaisuutta, viskin
polttamaa räkäisyyttä ja sekoitus raakaa stoneria, siinä tämän tammitynnyrin
raaka-aineet.
Jenkkilän Kaakkois-kulmissa bändi nautti ilmeisesti jonkinlaista
suosiota, mutta suurempaa huomiota yhtye ei tullut koskaan saamaan. Yhtyeen
jäsenet päättivätkin vuonna 2007 pistää pillit pussiin ja jatkaa uriaan muissa
bändeissä. Laulaja Dave Slocum ja kitaristi Kevin Bond menivät Red River
Revival orkesteriin ja toinen kitaristi Jimmy Hall ja basisti Micheal Faulkner
menivät Bigfoot nimiseen pumppuun.
Eihän bändi nyt
mihinkään suurten nimien joukkoon ole päässyt, mutta ei se mitään.
Välillä on vain mukavaa hypätä monsteriautoon kyytiin ja huutaa
vastaatulijoille terveiset Etelästä...
...tämä erittäin sympaattinen rokkipartio sai tämän pojan
innostumaan tanskalaisesta lehmäpunkista, joskus 90-luvun alkupuolella. Yhtyeen
tanakan kuuloinen countryrock ja hassutteleva melonkolia oli aikakauteen nähden
aivan jotain muuta, mihin oltiin totuttu. Itselleni yhtyeen parasta antia ovat
90-luvun molemmin puolin tehdyt valioluokan lätyt, joita kehtaa kuunnella rinta
rottingilla vielä tänäpäivänäkin. Yhtyeen rouhivat kitarat ja luova hulluus
veivät mennessään saman tien.
Kööpenhaminan lehmipojat perustivat yhtyeen vuonna 1982.
Ensimmäinen levy julkaistiin vuonna 1986 (Call of the Wind). Sen jälkeen
lättyjä on ilmestynyt kymmenen, tuorein albumi tuli kauppoihin vuonna 2011
(Dic.nii.lan.daft.erd.ark). Alkuaikoina hassu nelikko pitikin nimenään
Disneyland After Darkia, mutta kansainvälisen läpimurtolevyn (No Fuel Left the
Pilgrims, 1989) jälkimainingeissa yhtye lyhensi nimensä D.A.D:ksi välttääkseen
jonkun mitäänsanomattoman Disney-yhtiön kanteen. Yhtye on sen jälkeenkin
leikitellyt nimellään. Vuonna 1995 kirjoitusasu muuttui D:A:D:ksi ja vuonna
2000 nykyiseksi D-A-D:ksi.
Läpimurtolevyllään bändi sai sopimuksen Warner Brossin
kanssa ja seuraava tähtäin oli luonnollisesti Amerikan markkinoiden valloitus. Valloitusta
ei ikänä tullut, vaikka yhtyeen yksi hiteistä "Sleeping My Day Away"
saikin paljon soittoaikaa, se ei ikävä kyllä riittänyt. Lopulta bändi luovutti
maailmanvalloitusyritykset ja päätti keskittyä tuttuun ja turvalliseen
Eurooppaan.
Riskin' it All-levyn (1991) jälkeen tanskalaisten
pitkätukkien suoraviivainen lehmärokki muuttui hieman laimeammaksi
perusrockiksi (siis omasta mielestäni), mutta huumoria ei onneksi tämä
pitkäikäinen, kaljamoottorilla käyvä nelikko ole unohtanut mihinkään. Bändissä
löytyy edelleen kuitenkin mukavasti särmää ja eihän se rock n' roll-karheuskaan
mihinkään häviä.
Kotimaassaan lehmipojat ovat lähes Rollareihin verrata
ikoni, suosio on järkyttävän valtaisa ja yhtyeen keikat ovat loppuunmyytyjä.
Suurin ansio ajankohtaisena pysymiseen löytyykin juuri keikoilta, joilla nämä
hulluttelevat tanskalaiset eivät koskaan petä. Jos D-A-D ei ole tehnyt
valioluokan levyä vuosiin, niin ei ole myöskään Rollarit...
...palataan taas vuosissa hieman taaksepäin, aikakauteen jolloin risaiset farkut ja löysät flanellipaidat kuuluivat jokaisen uskottavan janarin asukokonaisuuteen. 80-luvun loppupuolella räjähtänyt grunge-ilmiö saavutti myös Suomen, isojen bändien, kuten Nirvanan, Pearl Jamin ja Soundgardenin ym. johdolla. Amerikan Seattlesta tulleet pioneerit myhäilivät ansaitusti parrasvaloissa, mutta osattiin sitä muuallakin. Kaliforniasta tuleva Blind Melon ei ehkä suoranaisesti luokitella grungeksi, mutta kyllähän bändi samaan karsinaan voidaan helposti lyödä, vaikkakin edustaakin genren kepeämpää laitaa.
Yhdysvaltalainen yhtye perustettiin vuonna 1990, Kalifornian Los Angelesissa. Musiikkiteollisuuden karvaiset lonkerot havaitsivat laulaja Shannon Hoonin ja Guns n' Rosesin Axl Rosesin ystävyyden ja yhteistyön Gunnareiden Use Your Illusion I ja II:ssa (Hoon toimi taustalaulajana) ja alkoi tätä kautta myös kiinnostua Blind Melonista. Samoihin aikoihin Capitolin ehdotuksesta Blind Melon siirsi päämajansa Kalifornian auringosta Seattlen sateisiin maisemiin. Maiseman vaihdos onnistui ja homma alkoi toimia. Legendaarisella London Bridge Studiolla nauhoitettiinkin yhtyeen debyytti Blind Melon, 1992.
Bändin ilmava ja raikas tatsi oli eriskummallista, verrattuna muihin Seattlen sankareihin ja ehkä juuri siitä syystä debyyttilättyä ei huomioitu millään tavalla. Kunnes suuri ja mahtava MTV julkaisi yhtyeen toisen sinkun No Rainin videomyllytykseensä. Bändin perinteisen rahiseva rock-musiikki sekottui vällillä jopa jazzahtaviin sävyihin ja laulaja Hoonin käheän korkea ääni sai lopulta kovemmatkin grunge-fanaatikot puolelleen ja ehkä monet muutkin musiikin ystävät, sillä levy myi loppujen lopuksi nelinkertaista platinaa.
Huikeaan menestykseen päässyt yhtye levytti toisen albuminsa vuonna 1995 (Soup). Levy oli hieman tummasävytteisempi kuin debyytialbumi, mutta samantyyliset ovelat koukerot vallitsivat tälläkin levyllä. Rentoa ja ilmavaa rokettia. Bändin mittavia kiertueita oli alkanut varjostaa laulaja Hoonin katastrofaaliset huumeongelmat ja lopulta, vain kahdeksan viikkoa Soupin ilmestyttyä, laulaja löydettiin kuolleena kokaiinin yliannostuksen uhrina, bändin keikkabussista.
Yhtyeen elossa olevat jäsenet julkaisivat vielä seuraavan vuonna kolmannen Blind Melon albumin, joka nimettiin Hoonin tyttären mukaan (Nico). Levyn tuotto meni suoraan tyttären gollegerahoihin, joten ei turhaan syytetä bändin jäseniä rahastamisesta. Levyllä kuultiin ennenjulkaisemattomia biisijä, joissa Hoon vielä veti sulosointujaan ja löytyi albumilta muutama coverpläjäyskin. Yhtye yritti vielä jatkaa, mutta Hoonin poissaolo oli liikaa muille jäsenille. Virallisesti yhtye hajosi vuonna 1999.
Vuonna 2006 yhtye julkaisi tiedotteen, missä kerrottiin Blind Melonin tulevan uudestaan markkinoille. Edesmenneen Hoonin tilalle oli tullut Travis Warren. Yhtye julkaisikin vuonna 2008 uusimman lättynsä (For My Friends)
Tämä grunge-aallon outolintu pajautti pajavasaransa takaraivooni heti debyyttialbumillaan. Yhtyeen ainutlaatuinen soundi ja moniulotteiset biisit tarjoavat makuelämyksiä vielä tänäpäivänäkin. Ensikertalaisella kappaleet vaativat ehkä useamman kuuntelun, mutta se todellakin kannattaa.
Revitään sieltä vaatekomerosta ne ylisuuret villapaidat ja pipot, nimenomaan ne helvetin rumat pipot ja muistellaan Shanon Hoonin ja kumppaneiden sävelkynää ja otetaan vaikka Joulun odotuksen kunniaksi pienet napsut...
...melkoisen punaisella niskalla varustettu rokettiyhtye sai
heinäkorjet vapisemaan suupielissä ja kumisaappaat pyörimään jaloissa. Yhtyeen
räkäinen ja rähjäinen rähinämusiikki iski suoraan päin pläsiä ja
samanaikaisesti eteläisen juureva southern-rock antoi omia koukkujaan
keskivartalon alueille. Tulos oli tyrmäävä. Kanveesissa on aina mukavaa
kuunnella hyvää musiikkia, näin tälläkin kertaa.
Möykkävankkuri perustettiin vuonna 2004 Usa:n
Birminghamissa, Alabaman osavaltiossa. Yhtye kulkee raskaan rokin ja tiukan
hevimäisen ulosannin välimaastossa. Bändin riffi-patteristo on hyvässä hapessa
ja kappaleissa löytyy melkoisesti imua. Yhtyeen paketti on sangen varman
oloista ja vankkaa tekoa ja laulujan, Dallas Taylorin savuisan iskevä rääyntä
tuo siihen mukavasti eloa.Yhtye julkaisi ensimmäisen albumin vuonna 2005
(Maylene and the sons of disaster). Sen jälkeen lättyjä onkin ilmestynyt kahden
vuoden välein. Uusin pläjäys ilmestyi vuonna 2011 (IV).
Punaniskaisesti groovaava mättöhevi svengaa parhaimmillaan
sulavasti ja nostattaa mukavasti tunnelmaa, tietysti sopivassa mielentilassa...
...yksi kovimmista nuoruusvuosieni thras-metallipumpuista
sai tämänkin jampan innostumaan skeittauksesta, mutta ikävä kyllä vain hetken.
Liian monet ja kivuliaat asfaltti-ihottumat ja taitojen puutteen vuoksi, päätin
jättää hurjan skeittailu-urani, mutta onneksi sentään musiikki jäi. Bändin
ensimmäinen levy teki unohtumattoman vaikutuksen, tällaisiin pikku räkänokkiin.
San Franciscolainen thrash metalli-yhtye perustettiin vuonna
1982. Kalifornialais-filippiiniläisen pumpun jäsenet olivat kaikki sukua toisilleen.
Kun bändi julkaisi legendaarisen The Ultra-Violence-debyyttinsä vuonna 1987,
bändin pojat olivat vasta murrosiän kynnyksellä. Näiden metallipäiden nuori ikä
ei kuitenkaan menoa haitannut. Sen verran napakasti riffit napsahtivat
ämyreistä ja niiden tahdissa kelpasi riehua. Levyllä mentiin tuhatta ja sataa,
eikä meinattu. Yhtyeen soundi kuulosti mukiinmenevän alituotetulta. Esikoinen
saikin kiitettäviä arvosteluja ympäri maailmaa ja tulevaisuus näytti
lupaavalta. Jostain kumman syystä bändin taika alkoi himmentyä harmillisesti
seuraavien levyjen aikana. Vuonna 1990 purkitettu Act III jäikin
alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi.
Takaisin bändi tuli 2000-luvun alkupuolella ja seuraava levy
tupsahti ulos vuonna 2004 (The Art of Dying). Bändi on julkaissut kaiken
kaikkiaan kuusi levyä ja uusin tekele (Rentless Retribution) ilmestyi 2010.
Siis vanha sotaratsu jaksaa vieläkin. Tyyli on tietenkin hieman muuttunut
vanhoista thrashmetal-ajoista, mutta niistäkin kuullaan pilkahduksia
säännöllisin väliajoin.
The Ultra-Violence-levyyn on joskus mukava palata ja
ihmetellä nuorten kollien tykitystä. Tässä levyssä on sitä jotain nostalgiaa.
Jätetään skeittihommat niille, jotka sen osaavat ja me muut, nautitaan me
pienestä nostalgiatripistä...
Voracious
Souls, albumilta The Ultra-Violence, 1987
...sisäoppilaitoksen läpikäynyt, hieman tärähtänyt,
yläluokan kakara, joka oli/on aidosti kiinostunut intialaisista kansantaruista
ja hippimystiikasta. Tällaisen kuvan brittiläinen media antoi yhtyeen
nokkamiehestä C.Millsistä 90-luvun loppupuoliskolla. Kuvaus osuu kyllä muuten
nappiin, mutta siinä unohdettiin se tosiseikka, että tämä nokkamies osasi tehdä
erittäin hyviä ja vallattoman groovaavia biisejä, omalla tyylillään, eikä juuri
piitannut sen ajan trendeistä tai muiden mielipiteistä. Hyvä niin.
Itselleni yhtyeen debyyttilätty kolahti todella kovaa,
vaikka se ei yleisesti suurta suosiota saanutkaan täällä Pohjolan kylmillä
hoodeilla, taisi hippiporukalla sentään muutama radiohitti täälläkin ollut.
Aivolohkoistani löytyi jokin mystinen paikka, johon tämä
hippi-intiahäröpsykerock vain upposi ja lämmitti samalla koko kehon, mystisillä
koukeroillaan. Bändillä oli kuitenkin juuri sitä pirteyttä, jota ei monellakaan
bändillä ollut, varsinkaan tuona julmetun karulla aikakaudella.
Yhtye perustettiin laulaja-kitaristi Crispian Millsin
toimesta vuonna 1995 Englannin Lontoossa. Hippiretkue yhdistelee musiikissaan
mielenkiintoisesti rockia ja intialaista kansanmusiikkia. Yhtye käyttääkin
monissa kappaleissa perinteisiä intilaisia soittimia, kuten sitaria ja tablaa.
Debyyttialbumi (K) syntyi vuonna 1996, mikä sai valtaisan suosion kotimaassaan
ja kohtalaisen Jenkkilässä. Huippuvuosista bändi sai nauttia muutaman vuoden ja
toisen lätyn (Peasants, Pigs&Astronauts, 1999) tultua ulos, hipinretkut
oltiin jostain syystä unohdettu melkein kokonaan.
Hiljaiseloa kesti kokonaiset viisi vuotta. Paluuta ei
uutisoitu millään tavalla, mikä antoi bändille vapautuneet kädet tehdä tulevaa
albumia rauhassa. Sorvausvaihe kestikin odotettua pitempään ja yhtyeen kolmas
albumi (Strange Folk) julkaistiin vasta vuonna 2007. Uusin levy (Pilgrims
Progress) julkaistiin vuonna 2010. Yhtyeen uudemmat lätyt yllättivät
positiivisesti. Bändi kuulostaa itseltään ja sen pistämätön melodiataju on vain
terävöitynyt. Intiavaikutteet ovat vähentyneet, mutta kyllä ne siellä
vilahtelevat, jopa jytäkappaleissakin. On hienoa, että Kula Shakerit ovat
pysyneet nuoruudessaan valitsemillaan linjoilla, eivätkä ole lähteneet
mihinkään turhiin trendijuniin.
Kaikien Intia-vaikutteiden alta löytyy loppupeleissä
tiukasti yhteen soittava bändi ja ennen muuta, sähköinen rokkipoppoo, johon on
aina silloin tällöin mukava palata ja rentoutua ja vaan olemaan...pistetään
tällä kertaa eetteriin reipas ja pirteä cover-biisi...
...pesue karvaisia idiootteja, jotka yrittävät soittaa
rockmusiikkia niin hyvin kuin osaavat, siinä yhtyeen kuvaus itsestään.
Pelkästään yritykseksi yhtyeen soitanta ei todellakaan jää. Käsittämättömän
rautaista vääntöä, ei välttämättä helpointa sellaista, mutta niin antoisaa.
Bändin pölyisen maaginen soitto kunnioittaa menneiden aikoijen tykitystä,
suoraan nostalgiselta 70-luvulta. Turhaan ei yhtyettä ole verrattu sellaiseen
pikkutekijään kuin Jethro Tull ja nimenomaan Jethro Tullin alkuaikojen
temmellykseen. Välillä jopa hieman outoudenkin puolelle menevät
kokeelliset kappaleet, saavat tavallisen
jampan epäröimään ja kysymään itseltään, kuuntelenko nyt tosiaan nykypäivän
bändiä? Jep...kyllä...huikeaa.
Etelä-Englannista tuleva Wolf People perustettiin vuonna
2006 Lontoossa. Karvakuonot olivat ensimmäinen brittiläinen bändi, joka
allekirjoitti sopimuksen levy-yhtiö Jagjaguvarin kanssa. Yhtye on julkaisut kome
albumia (Tidings, 2009 ja Steeple, 2010) ja uusin tulokas julkaistiin 2013
keväällä (Fain). Tämä nelihenkinen karvaklaani sekoittelee sopassaan 70-luvun
folkia ja progea, bluesia ja tietysti kunnon vahnan-ajan hardrokkia.
Täytyy antaa myös plussat yhtyeen rumpali Tom Wattille,
suomalaisen musiikin diggailusta. Herra seurustelee ilmeisesti suomalaisen
naisen kanssa ja on sitä kautta tutustunut myös suomalaiseen musiikkiin,
yllättäen 70-luvun sellaiseen. Herra esitteleekin bändin kotisivuilla, omia
mixattuja versioita suomalaisista taitureista (Tasavallan Presidentti, Mr.
Madman, Jukka Hauru, Paroni Paakkunainen ja muutamia muita
"härörokin" esittäjiä). Tsekatkaa ihmeessä.
Jos Susilauman musiikki temmeltää 70-luvun pelikentillä,
niin ei yhtyeen musiikkivideotkaan kovin kaukana niistä ympyröistä ole...vielä
kerran...huikeaa...
...taas kerran tuli koettua kunnon "halolla
päähän-efekti". Kyllä se vain niin on, että joskus homma toimii kuin
rasvattu ja tällä uskomattomalla nelikolla homma todellakin toimii. Tämä
bluespohjaiseen ja 70-luvulta tuoksahtavaan hardrockiiin luottava bändi tulee
Ruotsin Birminghamista eli toisin sanoen Göteborgista. Hämyinen tunnelma ja
perusriffejä murjoavat kitarat veivät minut auttamattomasti mennessään. Kyllä
nämä Ruotsin velikullat vaan osaavat.
Ruotsin Göteborgissa siis alkunsa saanut Graveyard
perustettiin vuonna 2006. Yhtye julkaisi nimettömän debyyttialbuminsa vuonna
2007. Lätty sai heti paljon huomiota ja hyvää kritiikkiä kriitokoilta, mutta
lopullisen läpimurtonsa bändi teki toisella albumillaan (Hisingen Blues, 2011).
Yhtyeen retrohenkinen rock on intensiivistä ja erittäin vangitsevaa ja samalla
raakaa ja rajua. Suomessakin muutamia kertoja esiintynyt rytmiryhmä julkaisi
uusimman tekeleensä viime vuoden lokakuussa (Lights Out). Eihän tässä voi muuta
sanoa kun, että kyllä hurrien 1970-luvun jytärock jyrää vakuuttavasti, todella
vakuuttavasti...
...jos Venäjän musiikkitarjonta on minulle kuin avaruuden
musta-aukko, niin ei tämä helpotu tälläkään kertaa. Enpä ole elämäni aikana
hirveästi kuunnellut tämän maan rokkitarjontaa, ainakaan tietoisesti. Olenkohan
kuunnellut joskus Krokusta, en tiedä/muista, enkä ole edes varma, että onko
Krokus kyseisestä maasta. Käväistään siis pikaisesti käkikellomaassa, josta
luultavasti myös löytyy hyvää tarjontaa, kunhan ne vain jostain löytäisi.
Muutamia vuosia sitten näin sattumalla videon, jossa bändi laulaa lurautti
Sepulturan Roots Bloody Rootsin akustisena ja sen verran hienosti, että pitihän
bändiin tutusta enemmänkin. Sveitsiin vie siis tiemme.
Underschool Element on siis sveitsiläinen rokettirolli
porukka, joka perustettiin vuonna 2000. Yhtyeen jäsenet ovat varsinaisia
virtuooseja ja sen myös kuulee, bändin albumit pursuilevat äärettömän
vakuuttavaa soitantaa ja fuusiomytykkä on mitä parhainta. Bändi yhdistelee
musiikissaan rokkia, metallia ja funkia. Nämä viisi muusikkoa tarjoaa
energistä, pirteää ja välillä hulluuden raijoille vedettyä rohkeaa
käkikellorokkia, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Ensimmäisen levyn (Rien de Plus, 2004) jälkeen bändi sai
valtaisaa suosiota, lähinnä kotimaassaan, mutta jostain syystä myös
Etetlä-Amerikassa ja siellä lähinnä Brasiliassa. Yhtyeellä on kolme
pitkäsoittoa ja viimeisin (Live Acoustic, 2009) jäi bändin viimeiseksi.
Yhtye piti vuoden 2012 syksyllä jäähyväiskonsertin ja siihen
ilmeisesti loppui tämän linkkuveitsiporukan rock n' roll taival ja se on sääli,
olisihan näitä jannuja kuunnellut mielellään tulevaisuudessakin. Otetaanpa
vanhat linkkarimme esiin, kiillotetaan kaikenmaailman kopioRolexit ja
uppoudutaan vielä Underschool Elementin maailmaan...
...huomasin blogiani selaillesani, että olen pyörinyt ja sählännyt lähinnä näiden tuttujen maiden bändien kimpussa. Joten otetaan nyt hieman muidenkin maiden pumppuja käsittelyyn. Osataanhan sitä muuallakin. Suunnataan matkamme vasemmelle eli hämyiselle Venäjälle. Äiti-Venäjän musiikkitarjonta on minulle kuin avaruuden musta-aukko, tiedän että siellä se jossain on, mutta ei siitä muuta oikein tiedä, saman asian voisi kiteyttää Venäjän musiikkitarjonnasta. Se on kuitenkin varmaa, että rakkaasta itä-naapuristamme, kovia rokkipumppuja, löytyy, mutta harvoin sellainen tarjottimella, kuolaavan rokkidiggarin, eteen tuodaan. Joskus onni on myötä ja tarjottimella tarjotaan nyt uutta ja mielenkiintoista, tällä kertaa Venäjärokkia.
Stone Gold Boys on siis venäläinen bändi, suoraan Moskovasta. Yhtye perustettiin vuonna 2007. Bändi kuului ensimmäisiin stoner-rockin aaltoihin Venäjällä, Cactus Jumperin ja Evil Kosmonautin ohella. Mutta tämä poppoo on paljon muutakin kuin raskasta, hiekanmakuista stoneria. Bändin sulatusuunin pullissa käytetään mausteena stonerin lisäksi grungea, bluesia, hardcorea ja jopa jazzia. Biisit ovat kaikki erillaisia keskenään, mutta niiden juuret löytyvät kyllä stoner-rockin pölyisestä aavikosta. Karkeaa huumoria, jykeviä riffejä, psykedeellisiä matkoja ja tonnikaupalla itseironiaa, eikös siitä ole hyvät pullat tehty?
Yhtye julkaisi ensimmäisen albumin vuonna 2009, Just a Fish ja vuonna 2010 EP:n, Fuss for the Housewives. Levyt saivatkin myönteisiä arvosteluja Venäjällä, mutta kansainvälinen läpimurto odottaa vielä. Tulisiko lopullinen läpimurto vuonna 2012 syksyllä julkaistulla Tango Supreme-levyllä...minusta se olisi oikein "harasoo"...
...muutamia vuosia sitten törmäsin orkesteriin, joka
kuljetti minut oitis psykedeellisille tutkimusmatkalle ja mahtavalle
sellaiselle. Bändin raaka blues-rock, sekottui tunnelmalliseen psykedeliaan ja
välillä bändin soitannasta kuului stoner-rockin vaikutteita. Olin myyty.
Bändi perustettiin, laulaja ja multi-instrumentalisti Parker
Griggsin toimesta, vuonna 2003 Amerikan Iowassa. Alkuaikoina Griggs hääri
demoja kellarissaan yksin ja toivoi parasta. Vuosien päästä Black Keysin
laulaja (D. Auerbach) sai yhden raakileen käsiinsä, innostui ja auttoi saamaan
sopimuksen ANR:n kanssa. Nimikkodebyyttialbumi tuli ulos vuonna 2007.
Vaikka bändistä käytetäänkin joskus nimitystä
"teho-trio" tai "blues-rock-trio, on Radio Moscow Griggsin
hengentuote. Ensimmäisen levyn äänityksissä Griggs hoiti kaiken itse,
lukuunottamatta kappaleiden bassovetoja. Yhtye on julkaissut nyt neljä
täyspitkää albumia ja jokaisella levyllä on sama hurlumheimeininki. Griggs
hoitaa kaiken muun itse, paitsi bassot. Tämä tietenkin aiheutti kohtalaisia
ongelmia live-esiintymisiin, jonka seurauksena bändi onkin kierrättänyt
rumpaleita keikoillaan. Levytys-sessioihin "ulkopuolisilla"
rumpaleilla ei ole ollut asiaa.
Yhtyeen musiikissa leijailee vahvasti vanhan koulukunnan
soundi, jossa tykitetään kokeellisia blues-riffejä, tulisia sooloja, mutaisia
bassovetoja ja psykedeellisia rumpufillijä ja kyllä, erittäin mojovalla
otteella. Tyylillisesti bändiä verrataan usein Hendrixiin, Creamiin, Blue
Cheerin ja S.R. Vaughaniin, eikä suotta, yhtäläisyyksiä löytyy paljon. Loistavan henkeäsalpaavaa musiikkia,
loistavilta muusikoilta...suosittelen lämpimästi...
...palataan välillä muistelemaan hurjia nuoruusvuosiani.
Tämä, nykyään jo trashmetalli-mammuttin maineeseen noussut, yhtye pisti
aikoinaan joka jampan polvilumpiot pirstaleiksi. Sen verran kovaa oli yhtyeen
sahaava riffittely ja tuplabasarin konekiväärimäinen pauke. Mielestäni voidaan
hyvällä omalla tunnolla sanoa, että nämä sankarit aloittivat aivan uuden
aikakauden koko musiikkihistoriassa eikä turhaan tätä bändiä pidetä kyseisen
musiikkityylin pioneerina.
Yhtye perustettiin Los Angelesissa vuonna 1981. Muutaman
pitkäsoiton jälkeen tuli se kaun odotettu todellinen ja lopullinen läpimurto,
nyt jo klassikkoalbumeihin kuuluvalla, Reign in Blood levyllä 1986.
Trash-hirmut ovat yhteensä tykittäneet ilmoille jo 11 albumia. Yhtye soitti
alkuperäisessä kokoonpanossa, aina kitaristi Jeff Hannemanin surulliseen
poismenoon asti. Rumpali Dave Lombardon muutamat hypähdykset muissa bändeissä
ei ole koskaan olleet lopullisia. Paukkuttaja on aina palannut myöhemmin
takaisin kannujen äreen. Basisti-laulaja Tom Araya, kitaristit Kerry King ja
Jeff Hanneman pysyivät aloillaan alusta
lähtien (siis vuoteen 2013). Kohtalaisen harvinaista nykypäivinä.
Arayalla on paljon sanottavaa ja sanoma syljetään ulos kuin
tykin suusta, sanoman ytimenä toimii usein sota, veri, tappaminen sekä kauhu ja
näistä yhtye on tullut tunnetuksi aina alkuajoista lähtien. Pahimmin käkeen
saavat aina uskovaiset. Se ei menoa haittaa, kun soitanta on julman timmiä ja
erittäin rouhevaa. Kitaristit King ja Hanneman (nykyään paikkaajana toimineet
Gary Holt, Exodus ja Pat O’Brien, Cannipal Corpse) runttaavat surutta menemään
ja rumpali Lombardon taidoista ei varmaan tarvitse mainita mitään.
Tämä pitkän linjan trashmetalli-yhtye toimii itselleni kuin
adrenaliiniruiske ja sellaista kaipaa aina silloin tällöin, vieläkin...
...nämä lempeän oloiset nallekarhut, Amerikan Cincinatin
Ohiosta saavat rennolla meiningillään jalan väkisinkin vispaamaan ja hymyn
huulille, tosikkomaisellekkin paskiaselle, ainakin toivottavasti. Tämä
voima-trio perustettiin vuonna 2006 ja ensimmäinen nimikkoalbumikin julkaistiin
heti samana vuonna. Yhtyeen alkutaipaleella, bändin ympärillä pyöri sellaisia
"pikkutekijöitä", kuten Chris Robinson (Black Crowes) ja Dan Auerbach
(Black Keys). Taustajoukot olivat siis kunnossa. Nallekarhut ovat tehneet jo
neljä pitkäsoittoa ja uusin putkahti ulos vuonna 2012.
Gabbardin veljesten, Andrew ja Zacharyn ja rumpali Joseph
Steelin kauniin viettelevä rokettirolli vie meidät suoraan 60-70-luvun
nostalgia-ajoille. Luvassa on melkoisen tuhtia tuuttausta ja bändin hieman jopa
psykedeelliset riffit ovat kohdallaan ja homma etenee rauhallisen voimakkaasti.
Laulujen harmoniat hivelevät mukavasti korvakäytäviä ja räkäiset lauluosuudet
puhdistavat ne turhista vaikuista. Oikein mukavaa ja nautinnollista musiikkia.
Jos kaipaat suolle tuoksuvaa, hieman psykedeellistäkin
blues-rockia soittavaa kokoonpanoa, tässä sinulle oiva paketti. Tämä
rennonletkeä meininki toimii aikakoneena...juuri sinne minne ikinä haluat...
...2000 luvun alussa pärähti ilmoille poppoo, joka sai tämän
karvanaaman suupielet ylöspäin heti kättelyssä. Bändi, joka yhdistelee
itämaisia nyasseja, välillä murisee kuin karhu ja muuttaa kappaleiden aikana
rakennetta nopeasti raskaasta rauhalliseen, kolahti rautavasaran lailla.
Bändin ensiaskeleet alkoivat jo vuonna 1992 Los Angelsissa,
kun yhtyeen vokalisti Serj Tankijan ja Kitaristi Daron Malakian perustivat
ensimmäisen yhteisen bändin, nimeltään Soil. Yhtye kuitenkin hajosi muutaman
vuoden päästä. Kaverukset perustivat heti uuden bändin ja muutaman miehistön
vaihdoksen jälkeen, he pystyivät keskittymään musiikkiin ja kiivaaseen
keikkailuun.
Nämä Armenialaistaustaiset jampat taisivat keikkailun
taitaa, koska eri levy-yhtiöt ja tuottajat suorastaan tappelivat saadakseen
bändin omaan talliinsa, lopulta vuonna 1997 bändi suostui yhteistyöhön
legendaarisen tuottajan, Rick Rubinin kanssa.
Bändin debyytti tuli ulos vuonna 1998, mikä menestyikin
erinomaisesti Yhdysvalloissa, bändi pääsi Slayerin lämppäriksi ja sitä kautta
esintymään ja kiertämään kuuluisalle Ozzfestareille. Ura oli hienosti avattu.
Todellinen ja kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 2001 ilmestyneellä
Toxicity levyllä. Huikea levy. Erittäin haastava kuulijalle, mutta niin
antoisa. Lukuisat temponvaihtelut rauhallisuudesta kunnon rymistelyyn, etniset
vaikutteet ja vielä pikkuriikkisen huumoria, siitä Toxicity oli tehty. Maistui
kyllä makoisalta.
Seuraavana ilmestenyt levy vuonna 2002 Steal This Album! oli
yhtyeen kelpo välityö, joka koottiin lähinnä debyyttialbumin ulkopuolelle
jäänneistä kappaleista. Lopulta vuonna 2005 yhtye julkaisi uuden albumin
(Mezmerize) ja puolen vuoden päästä taas uuden (Hypnotize). Albumit olivat
käytännössä tupla-albumi, albumit julkaistiin vain erikseen. Sama myräkkä
jatkui näillä levyillä ja yhtye oli vakuuttanut niin kuuntelijat kuin
kriitikot.
Yllättäen vuonna 2006 bändi ilmoitti jäävänsä tauolle.
Tauolla bändin jäsenet otti etäisyyttä SOAD:ista ja keskittyivät
sooloprojekteihinsa, kunnes vuonna 2011 yhtye aloitti jälleen keikkailun.
Uudesta levystäkin ollaan huhuiltu ja toivotaan, että huhut pitävät paikkaansa ja
saamme vielä nauttia uudesta System Of A Down musiikista...
...otetaan välillä rauhallisemmin. Kanadalaiset hipinretkut
yllättivät minut kavalasti leppoisalla biisillään yhden viime kesäisen illan päätteeksi.
Mainiota musiikkia leppoisaan mielentilaan, ei liian vaativaa, mutta ei mitään
diipadaapaakaan. Yhtyeen jykevät kitarariffit, solistin lempeä laulanta ja
leppoisanletkeä soitanta tuo väkisinkin mielikuvan 60-luvun hippiyhteisöstä,
jossa kaikki on hyvin ja kukaan välitä huomisesta paskaakaan. Vapaa ilta, auringonlasku, muutama olut
takapihalla kessua poltellen, Sheepdogs taustalla soiden, ah niin leppoisaa ja
mielyttävää. Hyvillä mielin nukkumaan.
Kanadan Saskatoonista tulevat heinähatut julkaisivat
ensimmäisen levyn vuonna 2007. Yhteensä albumeja on tehty neljä ja uusin vuonna
2012. Matalan profiilin bändi ei maailmanlaajuista suosiota kaipaa, vaan on
tyytyväinen siihen, että saa soittaa haluamaansa musiikkia. Uskon täysin tuon
väitteen. Suosiota ja kriitikoiden arvostusta bändi on kylläkin saanut ja
ohella joitain pystejäkin napannut, mutta se ei laulaja Ewan Currieta ja muita
kumppaneita paljoa hetkauta. Musiikki
ja leppoisa fiilis on tärkeintä, juuri näin...
...tämä matalavireistä raskasta rockia soittava rokkipumppu
piristää kyllä mieltäni. Bändin rouhea, hieno ja konstailematon rock-musiikki
on juuri sitä, mistä ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Nämä karvaiset
velikullat, Yhdysvaltain Portlandista, ovat tarjonneet sulosointujaan jo
vuodesta 2005. Puliukon habituksen omaavat kaljaveikot yhdistelee
Sabbath-henkistä heavya sekä raskasta ja stoner- vaikutteista alternative
rockia. Yhtyeen ensimmäinen lätty julkaistiin vuonna 2009, jossa ei turhia
kikkailla, vaan repäistään heti alusta alkaen täysillä eikä melkein.
Red Fang on maalannut mainioiden musiikkivideoidensa kautta
kuvaa yhtyeestä, jolle huurteinen maistuu ja se pitänee paikkansa, ainakin
debyyttialbumin osalta. Kyllä hilpeä kaljahevi tekee helposti sateisemmankin
päivän aurinkoiseksi.
Yhtyeen toisella pitkäsoitolla (Murder The Mountains, 2011)
tunnelma on jo ehkä hieman erillainen ja ainakin raskaampi kuin edeltäjänsä,
mutta eihän sitä olutta ole sieltä
kokonaan kuitenkaan unohdettu.
Musiikkivideo kertoo täydellisesti mistä karvanaamojen
musiikissa on oikein kyse. Tosissaan ja täysillä, mutta ei aina liian
vakavasti...koitetaan hymyillä enemmän...
...kymmenes video, jihaa...täysi kympin arvoinen on myös
tämä kyseinen yhtye...isot pojathan tätä bändiä luukutti ja kunnolla
luukuttikin. Oli siinä pienellä pojalla ihmettelemistä, kun ensimmäistä kertaa
aussiveijareita kuuli. Sen verran kovaa tämä rock n' roll juna jyskytti
tärykalvoihin, että ihastuminen bändiin tapahtui välittömästi. Naapurin isommat
kollit kuuntelivat Fly on the Wall ja Who made Who albumeja 80-luvun
puolenvälin jälkeen ja näistä levyistä myös alkoi omat fiilistelyt bändin
tuotantoon. Ensimmäisten pussikaljojen
aikoihin alkoi tulla myös musiikillisia neuvoja pienelle räkänokalle,
"kuuntele vanhempaa, se on parempaa". Ja niinhän siinä sitten kävi,
bändin vanhempaan tuotantoon sitä alkoi tutustua ja taisi isommat oikeassa
olla, kyllä se vanhempi parempaa oli/on.
Australian Sydneyssä vuonna 1973 Youngin veljekset
perustivat tämän kuuluisan rockjärkäleen. Saatuaan laulajaksi Bon Scotin, yhtye
oli valmiina levyntekoon. Vuonna 1976 maailmanlaajuinen debyyttialbumi ( High
Voltage) tuli uunista ulos. Yhtye muutti vuonna 1976 Lontooseen ja alkoi jo
saada huomattavaa suosiota. Pankin räjäytti vuonna 1979 Highway the
Hell-albumi. Kuriton "koulupoikarock" oli valloittanut koko
maapallon. Kitaristi Angus Youngin tuhdit perusriffit, laulaja Bon Scottin
omalaatuinen lauluääni ja muiden jäsenten peruspoljenta oli lyönyt maailman
polvilleen.
Nousukiito loppui ikävästi. Bändin solisti Bon Scott
menehtyi vuonna 1980 alkoholimyrkytykseen. Yhtye ei kuitenkaan jäänyt
laakereilleen makaamaan, vaan ottivat uudeksi solistiksi Bon Scottin kehuman
laulajan, Brian Johnsonin. Musiikkiaailmassa epäröitiin, ihmetelitiin ja jopa
pelättiin, miten aussipojille käy. No, hyvinhän niille taisi käydä. Ensimmäinen
albumi uudella laulajalla tuli vain puoli vuotta Bon Scottin kuolemasta. Back
in Black-albumi on yhtyeen menestynein lätty. Bändi esitteli uuden laulajan
hieman tuhdimmalla soundilla, mutta samalla peruspoljentoa unohtamatta. Uuden
solistin karheampi äänikin sopi loistavasti yhtyeen "uuteen"
musiikkiin.
Rock n' roll juna kiihtyi taas vauhtiin. Yhtyeen toinen
lätty B.Johnsonin kanssa onnistui myös erinomaisesti. Kanuunat lauloivat ja
rokkia ylistettiin. Nam. Seuraavat levyt olivatkin sitten bändiltä mielestäni
peruskauraa, aina näihin päiviin asti. Peruspoljenta on kyllä samaa vanhaa
kunnon mäiskettä ja meno on tuttua ja turvallista. Jokaiselta levyltä löytyy
muutamia helmiä, mutta kokonaisuudessaan levyt eivät yllä vanhemman matskun
tasolle.
Silti, onhan se komeaa, kun voi luottaa yhtyeeseen, joka
vuosikymmenestä toiseen on se mikä on, eikä yritä edes muuttua maailman
trendien mukaan. Bändi vetää edelleen ryhdikästä, tyylilajissaan uskollista ja
turhista kikkailusta riisuttua rokkia. Toivottavasti saamme kuulla vielä
pitkään helvetinkellojen kumua, kanuunoiden jyskettä ja perusluotettavaa
koulupoikarokkia...
Let There Be Rock, albumilta Let There Be Rock, 1977
...boogie-rockin kuninkaat. Tarvitseeko jotain muuta sanoa.
Aivan uskomattoman kova bändi, joka on
taivaltanut bluesin ja boogien välimaastossa jo yli 40 vuotta. Kaverini kautta
bändiin tutustuin hieman vanhemmalla iällä. Varsinkin yhtyeen vanhempi tuotanto
kolahti tähän janariin.
Vuonna 1965 Kalifornian Los Angelesissa perustettu pumppu on
tehnyt vaikuttavan uran. Yhtye on levyttänyt lähemmäs 30 studioalbumia ja 20
muuta levyä eikä loppua ei näy vieläkään. Yhtyeen kultavuosina 1960-luvun
loppupuolella ja 1970-luvun alussa yhtyeen suurimpina musiikillisina
vaikuttajina ja visionäärinä toimivat, ehkä tunnetuimmat Canned Heat nimet,
laulaja Bob "The Bear" Hite ja laulaja-kitaristi Al "Blind
Owl" Wilson. Silloin boogiekunkut tekivät suurimmat hittinsä "On the
Road Again" ja "Going Up the Country" jne. Bändin oivallinen
tapa yhdistää blues-rockia ja boogiemusiikkia sai valtavan suosion. Suosittuja
olivat myös bändin coveroimat vanhat blueskurkojen biisit, jotka oli maustettu
kunnon Canned Heat mausteilla. Vuonna 1970 bändi levytti kokonaisen levyn, itse
legendaarisen John Lee Hookerin kanssa (Hooker n' Heat).
Hooker n' Heat levyn jälkeen Alan Wilson menehtyi huumeiden
yliannostukseen (27-vuotiaana!), jota on myös epäilty itsemurhaksi. Näin toinen
johtohahmoista oli pois pelistä. Homma kuitenkin jatkui samalla kaavalla,
"All you need is Boogie". 11 vuotta myöhemmin Bob Hite menehtyi
sydänkohtaukseen, mutta yhtye jatkoi boogiebluesin sanomaa vastoinkäymisistä
huolimatta.
Canned Heatin nykykokoonpanon kiistämätön keskushahmo on
rumpali-laulaja Fito de la Parra, joka kertoo bändin tarkoituksena olevan
edelleen esitellä Hiten ja Wilsonin musiikkivisioita. Canned Heat kävi Suomessa
ensimmäisen kerran vuonna 1971 Turun ruisrockissa, jossa Fito de la Parra
keikan jälkeisessä hurmoksessa ampui revolverillaan paikallisen hotellin
kattoon pienet muistomerkit itsestään. Oliko herra haltioituneena, 100,000
päisestä yleisöstä tai suomalaisesta ruokailukulttuurista tai sitten ihan
jostain muusta, sitä tarina ei kerro, mutta hurlumheimeininkiä riitti
Suomessakin.
Boogiekunkut jatkavat siis edelleen ja tarjoavat meille
musiikkia leppoisan hämärällä tyylillä...
"Let's
Boogie Brothers and Sisters"
Coing Up
the Coutry, albumilta Living the Blues, 1968
...taas yksi nuoruusajan kovista bändeistä...niin, mitäs
tästä nyt voisi sanoa. Jos yhtyeen vokalisti tulee lavalle sirkkelinterä
munissaan, räkii verta yleisön päälle ja
heittelee lihaklönttejä yleisön päälle, niin eikös se ole jo kovaa kamaa. No,
ainakin se oli 1980-luvun puolessavälissä.
W.A.S.P perustettiin vuonna 1982 jenkkilässä ja yhtyeen
debyyttialbumi W.A.S.P julkaistiin 1984. Yhtye tuli kuuluisaksi shokereevista
live-esityksistään ja groteskeista sainoituksistaan. Bändin sanoitukset
olivatkin koko ajan tarkkailun alla ja biisi Animal (Fuck Like a Beast)
pääsikin kuuluisalle Filthy Fifteen-listalle.
Suomessakin ahkerasti keikkaillut mörökölliporukka on tehnyt
urallaan jo 14 levyä. Bändin vokalisti-kitaristi (ja entinen basisti) Blackie
Lawless on ainoa alkuperäisjäsen yhtyeessä, joten tuuliset ovat olleet muut
pelimannipaikat. Yhtyeen isoimmat menestysvuodet jäivät 1980-luvulle. Bändin
suurin hitti on debyyttialbumilla ollut I Wanna Be Somebody. Vaikka yhtye ei
olekkaan päässyt samanlaiseen suosioon kuin 80-luvun mahtavalla MTV
aikakaudella, on WASP jonkinlaista suosiota pystynyt ylläpitämään koska...
...ukot jaksavat vieläkin heilua. Ehkä äijät uskovat
vieläkin "shock-rockin" voimaan. Meno on kuitenkin
rauhoittunut
1980-luvun veripippaloista ja bändi on enemmänkin keskittynyt shokereemaan
pelkästään sanoituksillaan, jos edes enää niilläkään...
...muistellaan nyt oman nuoruusvuosieni ensimmäistä kovan
luokan fanituksen kohdetta. Los Angelesin pahoja poikia. 1980-luvun
alkupuolella legendaariselta Sunset Stripiltä nousseen rytmiryhmän tunnusmerkkeinä
oli railakkaat elämäntavat, johon kuului lähinnä alkoholi ja huumeet. Vuonna
1983 kauppoihin tullut yhtyeen toinen lätty, nimeltään Shout at the Devil,
räjäytti pankin. Tämän jälkeen suosio oli taattu.
Suosio oli rantautunut myös tänne kauas Pohjolan perukoille
ja joskus 80-luvun puolenvälin tienoilla olin ylpeä Shout at the Devil kasetin
(ensimmäinen ostettu) omistaja. Jo kansien kuvatkin vaikuttivat pienen pojan,
musiikista puhumattakaan. Kasetti tuli naapurikollien kanssa sitten kuuneltua
puhki. Kovaa oli meno!
Levyjä tehtiin joka toinen vuosi tahtiin. Vuosien varrella
kiertueet kasvoivat ja sitä myöten myös sekopäiset juhlat. Musiikillisesti se
alkoi näkyä ja kuulua musiikissa. Kokonaisuudessaan seuravat albumit eivät saavuttaneet samaa arvostusta, kuin Shout at
the Devil, paitsi ehkä Dr. Feelgood, joka tehtiin vuonna 1989 ja
poikkeukselliseti aivan raittiina!
Suosio kuitenkin jatkui kiivana aina 1990-luvun alkuun,
jolloin bändin jäsenet olivat elänneet omaa saippuasarjamaista elämäänsä rokkikukkona
jo kymmenen vuotta. Väliin mahtui unohtumattomia hittibiisejä, playboytyttöjä,
vieroitushoitoja, läheisten ihmisten kuolemia, pidätyksiä, yliannostuksia ja
ylenpalttista liitokiitoa. Vuonna 1992 odottamaton lehti kääntyi yhtyeen
historiassa, kun laulaja Vince Neil potkittiin bändistä kylmästi pois. Tämän
jälkeen yhtye ei mitään mullistavaa tehnytkään.
2000-luvulle tultaessa yhtyeen jäsenet soittivat lähinnä
toisissa bändeissä tai sooloartistina. Vuonna 2001 tapahtui yllättävä
piristysruiske. Kirja Dirt-Törkytehdas, joka sisältää miesten itsensä kertomana
Mötley Cruen värikkään tarinan, keräsi uusia faneja yhtyeelle (suosittelen kirjaa).
Tästä innostuneena miehet alkoivat keikkailemaan maailmanlaajuisesti yhdessä,
jälleen kerran. Pitkän levytystauon päätyttyä, vuonna 2008 tehty Saints of Los
Angeles on joidenkin mielestä "ihan hyvä Mötley Crue levy", mutta
ehkä todellisuuden nimissä on sanottava, että ei bändi tule enää koskaan
pääsemään samanlaiseen huippuvireeseen kuin 1980-luvulla. Kiertueita ja keikkaa
tämä vanha rytmiryhmä kuitenkin jaksaa painaa ja hyvähän se on, jos
nostalgiatripille kaipailee, itseäni se ei nyt enää innosta. Mutta
olihan Mötley Crue aika huikea bändi, omalla ajallaan...
Looks that kill, albumilta Shou at the Devil, 1983
...jopas on tuhtia tavaraa. Tukka heiluu ja Jägermeisteriä
kuluu. Jokin tässä nyt kolahti, enkä oikein tiedä mikä.Mikäs siinä, kunhan
maistuu. Kyllä körmyt sen verran painavasti soittaa, että heikompia heikottaa.
Kiva tuttavuus, ehkä, no ainakin pieninä annoksina.
Brittien tuulisilta saarilta kotoisin oleva körmyniskajengi
perusti yhtyeen vuonna 2008. Yhtye on puristanut ilmoille kaksi EP:tä, mitkä
saivatkin hyvän vastaanoton Englannissa. Sitä kautta bändi on pystynyt
keikkailemaan armottomasti ympäri sumusaarta ja eurooppaa.
Bändin musiikissa kuuluu hippusen Black Sabbathin ja Led
Zeppeliinin vaikutukset, joten kitarat pörisee mukavasti ja meno on sopivan
haipakkaa. Plussaa myös siitä, että yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Glen
Kornerin laulutavassa ei "örinällä" ole sijaa.
Metal Hammer- ja Kerrang-lehti povaa näistä körmyniskoista
seuraavaa isoa ja kovaa brittibändiä, tiedä sitä sitten, mutta otetaan äijille
snapsut ja odotellaan ja toivotaan parasta.
...80-90-luvulla nuoruusvuoteni olivat sen verran mystisiä
aikoja, että en edes muista, koska tutstuin tähän bändiin ensimmäistä
kertaa. Naapurijamppojen kanssa kuuneltiin ainoastaan aikakaudelle sopivaa
musiikkia eli meidän tapauksessa "heviä". Joitain yhtyeen kappaleita
silloinkin kuultiin ja pidettiinkin hyvinä, mutta tutustuminen bändiin
kokonaisvaltaisesti tapahtui vasta pahimman hevimylleryksen jälkeen ja siitä
lähtien Doorsia onkin kuuneltu tiuhaan tahtiin ja tullaan myös kuuntelemaan
tulevaisuudessa.
Yhtye perustettiin Los Angelesissa 1960-luvun puolivälin
tienoin, jolloin hippiaate ja musiikki olivat parhaimmillaan tai pahimmillaan.
Rauhaa ja rakkautta löytyi jokapuolelta. Doors erottui heti debyyttialbumillaan
massasta. Yhtyettä pidettiinkin oman aikansa mittapuulla tummasävyisenä
bändinä. He sekoittivat rock musiikiinsa bluesia, psykedeliaa, kabareeta,
latinomusiikkia ja jazzia. Sanoitukset herätti myös suurta huomiota, ne
pyörivät seksuaalisuuden, ekstaasin, rajojen ylittämisen ja kuoleman ympärillä.
Musiikki oli tajunnanräjäyttävää, ajoittain jopa
hypnoottista. Kerrassaan loistavaa. Doors yhtyeenä henkilöityi kuitenkin
keulakuvaansa eli laulaja-runoilija Jim Morrisoniin, joka olikin yksi
1960-luvun mytologisoiduimpia hahmoja.
Tästä johtuen bändin muut jäsenet jäivät auttamattomasti solistin varjoon, mikä
tietenkin oli sääli, koska jokainen heistä oli/on rautaisen kovia muusikoita.
Yhtye teki yhdessä kuusi albumia, viimeisenä purkitettiin
L.A Woman levy, jonka jälkeen J.Morrison, inhoten omaa julkisuuskuvaansa
suurena seksisymbolina ja rock-ikonina, eikä vakavasti otettavana runoilijana,
muutti Pariisiin. Syinä muuttoon pidettiin myös raskaat oikeudenkäynnit
Yhdysvalloissa ja mahdollista vankilatuomiota. Bändi oli jäässä. Seuraavaa
levyä ei sitten yhdesssä tehtykkään. Jim Morrison menehtyi Pariisissa vuonna
1971. Urhollisesti bändi yritti jatkaa toimintaansa ja tekikin vielä kaksi
levyä, mutta heikolla menestyksellä.
Musiikkivideona Doorsin blueseinmalta levyltä, jolloin
J.Morrisonin ääni oli jo muuttunut viskin karhentamaksi ja ulkoinen habituskin
muuttunut liskokuninkaasta bluesretkuksi partoineen päivineen......käsittämätön
biisi...käsittömätön bändi...
...jopas jotakin! Aivan uusi tuttavuus. Kanadan Ontariosta
tuleva voimakaksikko, rumpali-laulaja Brandyn James Aikins ja kitaristi-laulaja
Daniel Brandon Allen, junttaavat kunnolla. Luvassa on kunnon mäiskettä ja
meininkiä. Ainakin tämän videon perusteella.Virtuoosit itse kuvaavat musikkiaan
leikkisästi raskaaksi, tekniseksi, melodiseksi, intensiiviseksi ja groovaavaksi
rokiksi. All right, ei paha! Muutaman biisin kuulleena, kuvaus osuu kohdalleen.
Ei nyt ihan peruskamaa, mutta oikein mukavan kuuloista mäiskettä. Kieltämättä
ei ihan joka tilanteeseen sopivaa, mutta oikeassa paikassa ja oikealla hetkellä
todella maukaan kuuloinen kaksikko. Näiltä veijaireilta voi odottaa ihan mitä
vain. Kaksikko on noin vuosi sitten tehneet omakustanteen, jonka kautta
pääsivät levy-yhtiön leipää syömään ja nyt sitten odotellaan äijien läpimurtoa.
Odotellaan ja toivotaan parasta.
Terminal
horse, albumilta Civil Disobedience For Losers, 2012
