55. KINGSTON WALL

...no niin, tätä hetkeä olen yrittänyt vältellä. En ehkä tosissani, mutta valinta ensimäisestä suomalaisesta bändistä on tuottanut päänvaivaa roppakaupalla. Mistä niistä kaikista aloittaisi ensimmäisenä, mikä on vaikuttanut eniten, mitä on kuunnellut ja mitä kuuntelee edelleen. Suomalaisia bändejä ja artisteja on vuosien varrella tullut luukutettua kuitenkin aikoimoisen verran, tietenkin. Paskat. Aloitetaan sillä mikä pyörii tiuhaan soittimissa tälläkin hetkellä.

Aikana jolloin kuunneeltiin ahkerasti Metallicaa, Guns N' Rosesia, Nirvanaa ja muita ulkomaan superbändejä, tuli Suomen Helsingistä pippurinen trio, joka omakustannelevyillään sopi tällaiseen maailmaan tietenkin äärimmäisen huonosti. Yhtye sai kuitenkin ilmiömäisellä live-esiitymisellään ja vaikuttavilla levyillään vankan ja uskollisen ihailijapiirin itselleen. Yhtyeen musiikki ei ollut siihen aikaan kovinkaan suosittua kauraa, mutta itseeni ja kaveripiiriini, kummajaisten musiikki kolahti ja kovin kolahtikin.

Kingston Wall perustettiin Helsingissä vuonna 1987. Lopullinen legendarinen kokoonpano näki päivänvalon vuonna 1990, kun rumpali Sami Kuoppamäki keskeytti musiikinopiskelunsa Yhdysvalloissa ja päätti hypätä mukaan suureen seikkailuun. Seikkailun kapelimestarina toimi itseoikeutetusti kitaristi/laulaja Petri Walli ja tasapainottavana turvamiehenä toimi basisti Jukka Jylli.

Nimestään huolimatta, trio ei paukuttanut rastahemmojen rentoa reggaeta, vaan mystisen proggressiivista ja psykedeelistä rokkenrollersonia. Minkäänlaiset tyylilliset rajoitukset eivät kuitenkaan rajoittaneet bändin musisointia. Puhtaseen 1960-1970-luvun rokkiin sekoitettiinkin sulavasti intialaista musiikkia ja loppuaikoina jopa elektronista musiikkia. Suuria esikuvia triolle olivat Jimi Hendrix, Led Zeppelin, Cream ja Pink Floyd.

Lyhyen historiansa aikana trio ehti levyttämään kolme albumia. Vuonna 1992 ilmestyi lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty I. Seuraavana vuonna ilmoille paukahti II ja Vuonna 1994 ilmestyi yhtyeen viimeinen studioalbumi Tri-Logy. Kahdella ensimmäisellä albumilla kuullaan selkeästi esikuviensa vaikutteet, mutta innovatisuutta ei yhtyeeltä puuttunut. Intialaisvaikutteet tekivät musiikista omaperäistä ja improvisaation määrä oli tolkutonta, myös albumeilla. Jos ensimmäisellä albumilla coveroitiin Henkkaa, niin toisella levylly coveroitiin jo Donna Summeria. Kolmas albumi oli jonkinasteinen teemalevy. Levyyn vaikutti Wallin mieltymys, aikakudelle sopivaan villitykseen, tekno/trance-musiikkiin! Toinen keulahahmon mieltymys oli Ior Bock ja hänen hämärät teoriansa ja omantakeinen mytologia, mitkä vaikuttivat levyn tekemiseen yllättävänkin paljon. Tuloksena kohtuulisen omaperäistä materiaalia.

Tämä hippimystiikkaa suoltava bändi oli elmentissään kuitenkin lavalla. Tunnelma oli intensiivistä ja kappaleet saattoivat laajeta kymmenien minuuttien jamitteluiksi. Tajunnanräjäyttävät kappaleet saivat runsaasti tilaa improvisoinnille, eikä settiä vedetty koskaan ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan. Keikoilla voitiin kuulla ja nähdä ihan mitä vain. Onneksi vuonna 2005 ilmestyi kolmen cd:n kokoelmalivelevy, jolta voidaan nauttia näistä hurmiollisista ja nautinnollisista hetkistä ja ihmetellä herrojen menoa livetilanteissa, loistavaa.

Trion seikkailu päättyi siis vuonna 1995. Yhtyeen nokkamies Walli teki traagisen itsemurhan hyppäämällä Töölön kirkon katolta. Harmillisen lyhyeksi jäänyt ura on jättänyt pysyvän ja syvän jäljen suomalaiseen rockhistoriaan ja yhtyeen arvostus ja suosio on saavuttamassa vähitellen sen arvostuksen, mitä yhtye ei koskaan saanut toimintavuosinaan. Kingston Wall on niitä harvoja suomalaisia bändejä, joissa on kaikki legendat ainekset ja itse luokitelen KW:n yhdeksi kovimmista suomalaisista legendoista. Sami Kuoppamäen kiihkeä rumputyöskentely, Jukka Jyllin juureva alakerta ja edesmenneen Petri Wallin intohimoinen tulkinta kuulostaa edelleen uskomattoman tuoreelta ja ajattomalta...peace and love!

With My Mind, levyltä I, 1992

54. TURBOWOLF

...muutama vuosi sitten tutuistuin englantilaiseen hulttiopoppooseen, jossa mystikko Rasputinin näköinen hipinretku hoilasi korkealta ja kovaa. Musiikki oli rautaisaa vääntöä ja tarttuvat riffit porautuivat takaraivoon heti kättelyssä. Ihmettelyäkin riitti. Yhtyeen fuusiosoppa sai aikaiseksi litsariefektin, varsinkin elektrovaiheiden aikana. Myönnettäköön, että kohtuullisen oudolta se aluksi tuntui. Yhtyeen kiehtova ja oudon psykedeellinen veivaus ja sekametelin kokonaisuus sai kuitenkin hyväksynnän. Jostain syystä bändi unohtui muutamaksi vuodeksi unholaan, kunnes pomppasi nyt taas uudestaan ilmoille, hyvä niin. Eipä ole meno vuosien varrella mihinkään muuttunut. Laulaja Chris Georgiadiksen tukka näyttäisi olevan lyhentynyt ja uusi basisti, Lianna Lee Davies ilmestynyt kuvioihin. Mutta mikä tärkeintä, musiikki on pysynyt yhtä outona kuin vuosia sitten.

Nämä Brittiensaarten Bristolista tulevat veijarit perustivat yhtyeensä vuonna 2008. Yhtyeen musiikkia on hankalaa kategorioida mihinkään muottiin tai lokeroon. Vaikutteita löytyy tietenkin rokista, hevistä ja punkista, mutta myös yllättäen elektronisesta musiikista. Yhtyeeltä löytyy aimo annos hulluutta seikoittakseen näitä tyylisuuntia pirteän leikkisästi, mutta myös luovasti ja ammattimaisesti.

Ensimmäiset vuodet menivät sumusaaren pikkuklubeja kierellen, kunnes vuonna 2011 ilmestyi ensimmäinen lätty (Turbowolf). Albumi toi jonkin verran huomiota myös saaren ulkopuolella, mutta suurta massasuosiota ei sillä saatu. Yhtyeen omaperäinen ja ainutlaautuinen soppa on ehkä liikaa isoille massoille ja hyvä niin. Albumin kappaleet olivat kaikki erillaisia tyyliltään ja uskoisin jokaisen löytävän oman suosikkinsa. Itselläni toimii suhteellisen raskaat tuuttausbiisit, joissa kitaristi Andy Ghoshin ja rumpali Blake Daviesin vääntö menee jo stonerin puolelle, loistavaa. Tempo vaihtelee yllättävän monessakin biisissä, välillä meno on jopa seesteistä, kunnes mopo lähtee jälleen keulimaan ja meno yltyy tutulle räminäosastolle.

Yhtyeen toinen albumi ilmestyyy ensi vuoden keväällä. Esimakua ollaan jo saatu muutaman sinkun muodossa. Se on jo selvää, että enää ei nähdä ulkomuodollisesti Zappan/Rasputinin reinkarnaatiota, vaan pitemminkin herra Wolowitzin (The Big Bang Theory) veljen löytämistä parrasvaloihin. Vaikka laulaja ulkomuodollisesti onkin hieman muuttunut, on ääni ja tyyli pysynyt samana. Se taas tuo välillä, jollain ihmeellisellä tavalla mieleen Weird al" Yankovicin, siis sillai..hyvällä tavalla.

Vääristynyttä boogierokkia soittava nelikko antaa kuulijoilleen mahtavia koukkuja. Energiaa ja huoletonta menoa riittää ja jos elektroniset kokeilut ei musiikkinautintoa häiritse, niin tässä alkuaikojen tuhtia tuuttausta suoraan sumusaarilta...

A Rose For The Crows, levyltä Turbowolf, 2011

 

53. HORISONT

...jotenkin nämä kalapuikkosankarit viehättävät, varsinkin heidän musiikki. Jotenkin se vain kiehtoo. Tuplariffit paukkuvat ja myrskyisät rummut ujeltavat, välillä psykedeelistäkin sanomaa ja soitantaa ilmoille. Ja ennenkaikkea tyylikkäästi. Retrokamoilla painetaan menemään ja aikamoisen retromeininkillä herrat musiikkiaan vääntävät. Siinä on aina omat vaaransa, mutta onneksi näillä pitkäkarvaisilla uushipeillä homma toimii loistavasti.

Yllättäen Ruotsin Göteborgista tuleva karvalauma sai alkunsa vuonna 2004. Yhtyeen keulahahmo ja solisti Alex Söderberg, kitaristit Charlie Van Loo ja Kristofer Möller, basisti Mangus Delborg ja rumpali Pontus Jordania veivasivat musiikkiaan muutaman vuoden keikkaillen, kunnes vuonna 2009 ilmestyi bändin debyyttialbumi, Två Sidor Av Horisonten. Vuosien varrella yhtye on pamauttanut ilmoille myös kaksi muutakin albumia, Second Assault (2012) ja uusin Time Warriors (2013).

Yhtyeen kappaleissa yhdistyvät vanhat tutut ystävämme, hardrockblues ja 70-luvun progressiivinen sekoilu. Laulu loistaa, joskus todella korkealta, kitarat erottuvat edukseen ja basso ja rummut jytisee ukkosen lailla, maukasta ja kiehtovaa vääntöä. Bändi suoltaa levyillään muutamia ruotsinkielisiä kappaleita, mitkä ei menoa kyllä yhtään hidasta tai huononna, vaan tuo hieman eksoottisuutta albumikokonaisuuteen.

Yhtyeen tuotannosta kuuluu tietysti oman maan sankarien tykitystä, kuten Graveyard ja Witchcraft ja rajojen ulkopuolelta voidaan mainita vaikka Blue Cheer eli ei yhtyeen musiikki nyt niin kauhean omaperäistä tai ainutlaatuista ole, mutta ei sen tarvikkaan olla. Se riittää, jos musiikin alkaessa, jalat alkavat tamppauksen ja niska jäykistyy, päätä vatkatessa ja alkaa tehdä mieli olutta...ainakin minulle.

Ruotsalaisveijareiden ei tarvitse turhia kikkailla. Musiikki on perusvarmaa ja lähenee mukavasti jopa analogista tunnelmaa. Aikamatka jonnekkin kauas pois...olkaa hyvä...

Second Assault, levyltä Second Assault, 2012

52. WILLY TEA TAYLOR

...aina ei tarvi olla menoa ja meininkiä. Joskus on hyvä istua kiikkustuoliin ja hieman rauhoittua. Ja tämän satusepän rauhallinen läsnäolo ja ääni todellakin rauhoittaa mieltä. Hieman tässä nyt kallistutaan vieraille vesille, mutta kyllä tämän nöyrän ja tuuhepartaisen äijänkörilään asenne ja kilometrejä huokuva kokemuksen ääni lyö monet hevimonsterit mennen tullen.

Tämä pitkänlinjan karjankasvattaja tulee Kalifornian Central Valleysta. Laulaja, lauluntekijä Willy Tea Taylor kiertelee ympäri Amerikkaa, joko sooloillen tai yhtyeensä The Good Luck Thrift Store Outfitin kanssa. Vuonna 2011 herra levytti, ilmeisesti ainoan sooloalbuminsa (4 Strings), mikä teki suuren vaikutuksen tähän janariin. Tayloria pidetään jenkkilässä yhtenä suurista sanoittajista ja onhan herran teksteissä nyt herranjumala syvyyttä ja viisautta. Taitaa herran suosio vaan jäädä uudelle mantereelle, en tiedä, mutta näin olettaisin. Niin...ja folkkiahan tämä taitaa olla, mutta ei anneta sen häiritä.

Kun tämä juuristaan hyvin ylpeä oleva folktrubaduuri nostaa kovettuneilla käsillään, nelikielisen kitaransa, yleisö hiljenee, siis todella hiljenee. Sen verran vaikuttavasti ja koskettavasti herra kappaleensa luikautaa. Kappaleet ovat täynnä aitoa tunnetta ja ne tuntuu selkärangassa asti. Mitään turhaa kikkailua ei ole, vaan yksinkertaista ja yksinkertaisesti esitettyä mahtavuutta.

Willy Tea Taylor on hellyyttävän mullanmakuinen farmari, jonka runnolliset tekstit ovat oiva parannuskeino korkeaan verenpaineeseen tai kiireiseen mielentilaan. Miinuspuolena voidaan todeta, että kovimmankin jampan kyynelkanavat voivat vahingossa puhdistua. Kyllä tämä saa karuimmankin rokkimörön suun hiljaiseksi...todella vaikuttavaa...

Bull Riders & Song Writers, 2011

51. GUNS N' ROSES

...nämä viidakon sekopäät olivat oman aikautensa ehdottomasti suurin bändi. Itselleni tuo hyytävä rocktuulahdus sattui juuri sopivasti teinivuosieni aikaan eli kohtuullisen hyvä ajankohta, alkaa ottamaan vaikutteita idoleiltaan. Vuodet yhtyeen seurassa olivat tajuttomia. Finnit vain poksahtelivat, kun vedettiin ensimmäisiä kännejä yhtyeen musiikin tahdissa. Se oli mahtavaa aikaa. Kaikki kuitenkin loppuu ajallaan. Teineivuodet menivät ja bändi kohtalo oli aikamoisen surullinen. Musiikki kuitenkin jäi ja sehän on vieläkin todella rautaista.

Guns N' Rosesin ura alkoi yhdysvaltojen enkelikaupungissa. Elettiin vuotta 1985 ja miehistönvaihdokset olivat vihdoin ohi. Nyt oli, muutaman "harha-askaleen jälkeen", löydetty oikeat janarit puikkoihin. Yhtyeen nokkamies laulaja Axl Rose, kitaristit Saul "Slash" Hudson ja Izzy Stradlin, basisti Michael "Duff" McKagan ja rumpali Steve Adler olivat se kokoonpano, joka räjäytti pankin ja kunnolla räjäyttikin.

Yhtyeen musiikki oli perinteisen hardrokin ja glamrokin maukasta sekoitusta. Musiikissa kuullaan paljon vanhojen suurien nimien vaikutteita, mutta lähimpiä musiikillisia sukulaisia olivat ehkä Mötley Crue ja Hanoi Rocks. Hanoi Rocks vaikutti herroihin merkittävästi, varsinkin yhtyeen uran alkuaikoina. Ilman Hanoi Rocksia, ei olisi ollut Guns N' Rosesia (Rosen ja Slashin mukaan). Aika mairittelevia komentteja.

Yhtyeen energinen lavaesiintyminen ja nousu suureen suosioon Los Angelesin rock-piireissä, ei jäänyt levy-yhtiöiltä huomaamatta. Nopeassa aikataulussa yhtye saikin julkaistua ensimmäisen tuotoksen jo vuonna 1986. EP, Live ?!*@Like a Suicide oli alkulämmittelyä tulevaan.

Vuonna 1987 se sitten tapahtui. Yhtyeen debyytti albumi, Appetite for Destruction, ilmestyi kauppoihin. Alku oli hiljaista, mutta kun Welcome The Jungle ilmestyi videomyllytykseen, alkoi myyntiluvut nousta pilviin ja hieman sen ylikin. Albumista tuli lopulta kaikkien aikoijen myydyin esikoislätty ja sitä pidetäänkin 1980-luvun merkittävimmistä albumeista. Tyypilliseen 80-luvun tapaan bändi lauloi huumeista, naisista, alkoholista, seksistä ja suurkaupungin elämänrytmistä. Tärkeintä kuitenkin oli, että mikään lätyn kappaleista ei jäänyt suutariksi. Kokonaisuus oli aivan mieletön. Yhtye aloitti maailman valloituksen vuoden kestäneellä rundilla.

Guns N' Roses oli jokaisen huulilla. Yhtyeellä riitti kiirettä ja keikkaa pukkasi. Siitä huolimatta tämä pyssyjengi levytti eräänlaisen välilevyn. Vuonna 1988 ilmestyi G N' R Lies. Albumi oli edelliseen verrattuna hieman rauhallisempi ja seesteisempi, mutta aseenteesta ei ollut tingitty piirun vertaa. Yhtyeen suosio ja menestys kasvoi kasvamistaan.

Eihän viidakon vekarat mitään partiopoikia koskaan ollutkaan, mutta suosion kasvaessa, kasvoivat myös huumeiden käyttö ja ylenpalttinen ääliösekoilu. Pikkuhiljaa tämä alkoi myös näkyä henkilökemioissa. Lopulta oli ensimmäisten potkujen aika. Rumpali Steve Adler erotettiin bändistä vuonna 1990, huume- ja alkoholiongelmien vuoksi. Mikä taas pistää hieman ajattelemaan, jos mietti muiden jäsenten edesottamuksia kyseisenä aikana. Niin tai näin, uusi rumpali tuli juuri sopivasti seuraavan albumin tekovaiheeseen.

Rumpali Matt Sorum pääsi heti kättelyssä kovaan testiin. Yhtyeellä oli 40 kappaletta nauhoitettavana ja nokkamiehestä kukkopojaksi muuttunut Rose vaati levy-yhtiötä julkaisemaan kaikki kappaleet yhtäaikaisesti. Voin vain kuvitella levymogulien raapivan rasvaisia päitään ja ihmetelleen yhtyeen omituista ehdotusta, mutta yhteisymmärrykseen päästiin ja levyt julkaistiin kahtena tupla-albumina, Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II, vuonna 1991.

Ei ollut tämä finninaama ennen tälläistä kokenut, eikä varmaan enää koskaan tulekkaan. Kaksi tupla-levyä ja molemmat täyttä priimaa. Se oli aivan uskomatonta. Monipuoliset levyt sisälsivät niin rock-balladeja kuin todellista tuuttausta, perinteiseen kunnon hardrock-tyyliin ja kaikkea siitä väliltä. Tästä suuremmaksi ei enää mikään bändi voi nousta...no ei voinut ei...

Julkaisun jälkeen yhtye lähti suurelle maailmankiertueella, joka kesti kaksi pitkää ja raskasta vuotta!! Guns N' Roses oli huipulla, maailman suosituin ja isoin rockyhtye, mutta ongelmat alkoivat kasaantua. Riitelyt, tappelut, huumesekoilut ja muut vastoinkäymiset alkoivat olla jo jokapäiväistä. Yhtyeen konsertteja peruttiin tai keskeytettiin yhtenään, lähinnä ailahtelavan Mr. Rosen ansiosta, jolla oli tapana tempaista kiukkuvaihde päälle ja kadota takahuoneeseen mököttämään. Kitaristi Izzy Stradlin mitta täyttyi lopullisesti vuonna 1991. Yhtyeestä oli tullut liian iso ja jatkuva sekoilu ja riitely riitti. Izzyn tilalle tuli Gilby Clarke ja matka jatkui. Kiertue vedettiin kaikkien yllätykseksi loppuun, mutta kovalla hinnalla. Yhtye ei ollut enää se sama yhtye, joka jossain vaiheessa veti nightrainia puistoissa ja haaveili paratiisista.

Vastoinkäymisistä huolimatta bändi julkaisi cover-levyn The Spaghetti Incidentin vuonna 1993. Lätty oli kunnianosoitus bändeille, joita yhtyeen jäsenet arvostivat. Lopputulos ei ollut enää omasta mielestäni kovinkaan vakuuttavaa. Tuolloin alkoi jo kovimmatkin fanit epäilemään yhtyeen tulevaisuutta. Keikkaa kuitenkin tehtiin, mutta samalla kaavalla. Rokkivene alkoi keikkumaan lopullisesti vuonna 1996, kun Slash jätti uppoavan veneen. Seuraavana vuonna McKagan ja Sorum heittivät köydet myös rantaan. Rose oli jäänyt yksin.

Tuon jälkeen ukot ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin ja nykyään yhtyeen nimeä kantavaa bändiä mielletäänkin Rosen taustayhtyeeksi. Tästä huolimatta Rose runttasi levyn markkinoille vuonna 2008 (Chinese Democracy). Lätty sai jo työskentely vaiheessa naurettavia piirteitä. Sitä työstettiin peräti 14 vuotta ja joidenkin arvioiden mukaan, se olisi maailman kallein albumi. Hohto oli kadonnut. Musiikillisesti levy oli pettymys, mutta eihän levyltä varmaan enää kukaan mitään odottanutkaan. Olisi saanut jäädä tekemettä.

Guns N' Rosesin ainutlaatuisuus perustui arvaamattomaan tyyliin, hienoihin biiseihin ja räjähtävään punk-asenteeseen sekä rokin parhaat niksit toisiinsa naittaneeseen soittoon. Guns N' Roses oli aikoinaan maailman suosituin ja suurin rokkiorkesteri, näin vuosien jälkeen ajateltuna, ehkä se kasvoi jo liian isoksi. Vaikka yhtyeelle kävi miten kävi, jäi sen musiikki ikuiseksi ajoiksi elämään ja siihen on aina mukava palata, joten rock on...

Paradise city, levyltä Appetite For Destruction, 1987