48. THE VINTAGE CARAVAN

...hieman tuoreempaa välillä. Uusien bändien löytäminen on aina sattuman kauppaa. Tarjontaa on niin tajuton määrä, ettei perässä pysy. Onneksi välillä onnistaa. Sen kyllä huomaa, kun se omalle kohdalle osuu. Näin myös tässä tapauksessa. Ei harmintainta aavistusta yhtyeestä, jalkaa tampaa ja kädet ilmarummuttavat, mitä ihmettä ja ennenkaikea, mikä ihmeen bändi tämä on? Maukas happojytä sai ottamaan selvää tästä tulevaisuuden superlupauksesta.

Suur Reykjavik alueelta tulevat islantilaiskollit perustivat yhtyeen vuonna 2006. Kaverukset, vokalisti-kitaristi Oskar Logi ja rumpali Guajon Reynisson, olivat saavuttaneet silloin kahdentoista vuoden kypsän iän ja aloittivat toimintansa duona. Muutaman vuoden päästä yhtye muuttui trioksi, kun basisti Alex Örn liittyi karavaaniin. Bändi äänitti ensimmäisen albuminsa vuonna 2009, mutta tämä nimikkodebyytti julkaistiin ilmoille vasta 2011. Albumista ei hirveästi tietoa ole ja ilmeisesti jäikin pyörimään ainoastaan kotimaansa markkinoille. Vuonna 2012 loppupuolella ilmestyi yhtyeen toinen lätty (Voyage). Nyt alkoi jo maine kiiriä saarivaltion ulkopuollekkin. Yhtye pääsi Nuclear Blastin talliin, jossa yhtyeen kakkosalbumi uudelleenjulkaistiin maailmanlaajuisesti vuonna 2014 alussa.

Musiikilliset vaikutteet on ilmeisesti ammennettu kaverusten vanhempien levyhyllystä ja se kuuluu yhtyeen tuotannossa. Cream, Jimi Hendrix ja Led Zeppelin, muutama esimerkki, mistä pojat ovat vaikuitteita ottaneet. 60-70-luvun klassinen rokki ja sen ajan tyypillinen psykedeellisyys ovat läsnä koko pläjäyksen ajan. Retrohommia siis. Jollain ihmeen tavalla yhtye saa tämän retroilun kuulostamaan modernilta ja omalaatuiselta. Sällit osaavat soittimensa äärimmäisen hyvin ja ei mikään ihme, että musisointi pohjautuu juuri näiden virtuoosien jamipohjaisille hippeilylle. Mahtavuutta. Groove on sopivaa ja riffit ovat tiukkoja ja rapeita. Laulajan soundi on omaan makuuni mielyttävä ja basso murahtavan raskas. Erityismaininta vielä rumpalille, huikeeta. Trion veivaus on todella tiukkaa ja erittäin pätevää.

Näiltä islantilaisnuorilta voidan odottaa tulevaisuudessa paljon. Suosittelen lämpimästi tätä tunnelmallista, välillä jopa unenomaista ja psykedeellistä nuorta hippiryhmää, joka sekoittaa musiikkiinsa vanhaa kunnon vintagebluesrokkia. Peace-Love-Rock, tarvitaanko jotain muuta...ei...

Expand Your Mind, levyltä Voyage, 2014

47. ACCEPT

...80-luvun loppupuoliskolla hevi-innostukseni oli korkeimmillaan. Aikakausi oli myös otollinen tällaiselle kuolaavalle räkänokalle. Bändejä tuli joka tuutista ja tarjontaa riitti jokaiselle. Koko ajan löytyi uusia ihastuksen kohteita. Hulvatonta aikaa. Tämä sakemannipumppu ihastutti itseäni vain muutaman lätyn verran, mutta ihastus oli sitäkin rajumpaa. Olihan se vaikuttavaa, kun pikkuinen ja vihainen ruutitynnyri kiekaisi murinansa ja sitten ne mahtipontiset kertosäkeet. Huh huh! Eihän näitä kiekkoja levysoittimissa enää kyllä näy, mutta muistot ovat hyvässä muistissa. Silti, kyllähän näitä kelpaa kuunnella vieläkin, jos niitä nyt jossain sattuu kuulemaan. Tällaista muisteloa tällä kertaa.

Sakasn Solingenistä tulevan metallipumpun ensiaskeleet otettiin 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 yhtye sai levytyssopimuksen ja pikkuhiljaa epävarmoista harrastelijamuusikoista alkoi kuoriutua ihka oikeita muusikoita. Yhtye teki alun haparoinnin jälkeen murhaavaa jälkeä musiikkimaailmasssa. Hittejä, mainetta ja mammonaa tuli ovista ja ikkunista, mutta lopulta myös mahalaskuja, erimielisyyksiä ja hiljaiseloa.

Yhtyeessä vaikutti miltei koko 80-luvun legendaarinen kokoonpano, johon kuului itse herra ja hidalgo, laulaja Udo Dirkschneider, kitaristi Wolf Hoffmann, basisti Peter Baltes, rumpali Stefan Kaufmann ja toinen kepittäjä Jörg Fischer. Yhtyeen soundi oli voimakasta poljentoa ja keskeisiä elementtäjä olivat Udon murisevan kirkuva ja kireä laulutyyli ja tietenkin ne kuuluisat mahtipontiset kertosäkeet. Todella jämerä ja yhtenäinen paketti.

Helppoa yhtyeen alku todellakaan ollut. Yhtyeen kaksi ensimmäistä lättyä tehtiin vauhdilla, levy-yhtiön herrojen heiluttaessa tahtipuikkoja. Bändin jäsenet eivät olleet tyytyväisiä. Toiselta levyllä ollut I'm Rebel kappale nousi kuitenkin pieneksi hitiksi ja antoi jässiköille uskoa omiin tekemisiin. Vuonna 1981 yhtye päätti levyttää albumin jollaisen he itse halusivat, eivätkä antaisi kravattiherrojen puuttua levyntekoon. Syntyi Breaker-levy. Menestystä alkoi tulla. Bändi pääsi Judas Priestin lämppäriksi, mikä toi lisää näkyvyyttä yhtyeelle. Tämän levyn myötä saatiin jo hieman esimakua, mihin kaikkiin tämä metallinen sonnilauma pystyisi. Seuraavalla levyllä (Restless and Wild, 1982) ei vielä tullut maailmanvalloitusta, mutta hyvää pohjaa sille tehtiin. Seuraava vuosi oli Acceptin.

Vuonna 1983 julkaistiin Balls to the Wall albumi, mikä sai hevirokkarit lopullisesti konttaamaan bändin edessä. Levy oli suurmenestys kaikkialla maailmassa, jopa jenkkilässä. Alkoi yhtyeen hohdokkain aikakausi. Seuraavat albumit, Metal Heart, 1985 ja Russian Roulette, 1986 vankistivat yhtyeen asemaa hevilandiassa. Yhtyettä pidetään, näiden kolmen levyn ansiosta, yhtenä suurista power-metallin suunnannäyttäjistä. Voimakasta aikaa siis. Juuri nämä levyt olivat itsellenikin sitä parasta Acceptia. Helposti mukana hoilattavat melodiat ja mukaansatempaava metallijuntta tekivät tehtävänsä.

Russian Rouletten jälkeen yhtye romahti sisäisiin erimielisyyksiin, jotka lopulta ajautuivat niin kireään umpisolmuun, että ruutipakkaus ja yhtyeen keskeisin lenkki Udo lähti kävelemään bändistä. Tähän käännekohtaan loppui myös oma mielenkiintoni bändiin ja olihan 80-luvun loppupuoliskolla tullut jo uusiakin ihastuksen kohteita. Yhtye jäi nuoruusvuosien, kohtalaisen lyhytaikaiseksi ihastukseksi.

Yhtyeen taival ei kuitenkaan loppunut tähän. Vuonna 1989 ilmestyi albumi (Eat the Heat), jossa oli uusi laulaja, David Reece. Levy oli umpisurkea ja näytti olevan jo lopun alkua. Arvostelut olivat karua kerrottavaa ja yhtye päättikin laittaa pillit syvälle pussukkaan. Yhtye oli lakkannut toimintansa.

90-luvun alussa, muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen kuului Saksasta kummia. Udo oli palaamassa takaisin. Huhut pitivät kuin pitivätkin paikkansa ja ruutitynnyri ja muu sonnilauma alkoivat väsätä uutta albumia. Vuonna 1993 ilmestyi Objection Overruled. Seuraavana vuonna ilmestyi Death Row ja vuonna 1996 Predator. Aikakausi oli hankala yhtyeelle. Musiikki ei saavattunat samanlaista suosiota kuin 80-luvulla ja ehkä juuri sen vuoksi, vanhat erimielisyydet ja riidat alkoivat nostaa päätään. Yhtye päätti pistää pillit pussiin, vieläkin syvemmälle, nyt jo toistamiseen.

Yhtye vietti hiljaisuutta yli kymmenen vuotta, kunnes teki vuonna 2009 paluun uuden laulajan Mark Tornillon kanssa. Sitkeä mullilauma levytti uutta materiaalia vuonna 2010 (Blood of the Nations) ja yhtyeen uusin lätty ilmestyi vuonna 2012 (Stalingrad). Yhtye on edelleen ison bändin maineessa. Uudesta materiaalista löytyy paljon tuttuja ja tunnistettavia elementtejä. Laadukasta metallijunttaa, melodiset sonnikuoro-osuudet ja päräyttävää riffittelyä, mutta jotain silti puuttuu. Itselleni ehkä Udo ja 80-luvun Accept oli sitä aitoa, mutta siitä on jo aikaa niin paljon, että uudet metallipäät saavat rauhassa ottaa uuden Acceptin omakseen.

Omassa historiassani Acceptilla on oma paikkansa, ehkä tuo paikka on pieni, mutta paikka kuitenkin. Joskus tämän aikakauden muisteloissa on havaittavissa pilkahdus hellyyttä ja ehkä jopa pienimuitoista huvittuneisuutta, mutta olihan Accept kova luu aikoinaan. Vanhoja Accept-perinteitä kunnioittaen nostetaan nyrkit ilmaan ja yhdytään laulamaan kuin paraskin sonnilauma...

Balls To The Wall, albumilta Balls To The Wall, 1983

46. MISFITS

...en minä mikään punkkari ole koskaan ollut, mutta punk-musiikkia olen kyllä kuunnellut. Tämän kauhukoplan tavaramerkksi muodostunut, kömpelösti tuherrettu pääkallo sai mielenkiintoni heräämään, joskus 80-luvun lopulla. Muutamat isot pojat bändiä kuuntelivatkin, mutta itselläni ei ollut harmainta aavistustakaan, minkälaisesta musiikkista oli kyse. Muistan kun ensimmäisen kerran bändiä kuulin. Olin aivan ihmeissäni, voiko tälläistäkin olla. Räkänokka oli taas haltiossaan. Siitä asti tämä punklegenda on kuulunut omiin suosikkeihini, vielä tänäpäivänäkin. Onhan sitä tasaisin väliajoin mukavaa astua yhtyeen kauhumaailmaan, jossa vampyyrit, zombiet ja kaikenmaailman muut örkit vaeltelevat sulassa sovussa ja tuottavat mielihyvää näinä synkkinä aikoina.

Misfits on yhdysvaltalainen punkrock-yhtye New Jerseysestä. Yhtye perustettiin vuonna 1977, bändin ehdottaman keulakuvan Glenn Danzigin toimesta. Nimensä mukaan yhtye oli sopeutamaton sen ajan punkmaailmassa. Kun toiset punk-bändit olivat yhteiskuntakriittisiä, lauloivat kaiken maailman epäkohdista ja olivat niin perkeleen kantaanottavia, Misfits ammensi aiheensa kauhumaailmasta ja toi ensimmäisenä horror-tematiikan punk-musiikkiin. Bändiä pidetäänkin horror-punkin ja deathrockin kehittäjänä. Musiikki on nopea tempoista, yksinkertaista ja soundi on mukavan agressiivista ja rosoista. Me like it!

Kaikki kappaleet ovat laulaja Danzigin sanoittamia ja säveltämiä. Herra Danzig ei ehkä ollut kovinkaan kaksinen laulaja, mutta sitäkin merkittävämpi tulkitsija. Juuri häneen henkilöityi se määrittelemätön paha, mitä bändi halusi musiikillaan sanoa. Hieno mies. Herraa kutsuttiinkin sopivasti nimellä Evil Elvis. Yhtyeen sisälläkin elettiin myös aikamoista horror/evil-meininkiä. Porukkaa vaihtui sen verran tiuhaan tahtiin. Kuudessa vuodessa bändissä soitti kuusi eri rumpalia ja neljä eri basistia. Oli selvää, ettei bändi veivaisi kauhupunkkiaan enää kauan.

Alkuperäinen laulaja ja bändin ehdoton keulakuva Danzig häipyi kuvioista vuonna 1983. Yhtyeen matka kuitenkin jatkui. Tosin vasta vuonna 1995. Basisti Jerry Only ja veljensä Doyle toi yhtyeen takaisin ja bändi toimii edelleen. Tätä ollaan pidetty pyhäinhäväistyksenä, ymmärrän sen täysin. Toiset tykkää, toiset ei. Minä en!

Alkuperäinen, se ainoa ja oikea yhtye levytti aikanaan lähinnä 7' ja 12' -tuuman sinkkuja. Ensimmäinen albumi (Walk Among Us) ilmestyi vuonna 1982, mikä oli käytännössä kokoelmalevy. Yhtyeen hajottua albumeja putkahteli siellä täällä, mutta kaikki albumit olivat edelleen kokoelmalevyn tyylisiä tai live-vetoja. Suurta yleisöä ei bändi saanut koskaan taakseen, mutta juuri näiden "kokoelmalevyjen" ansiosta, yhtye nousi salakavalasti kulttimaineeseen ja pomppasi kuin vahingossa suurien legendojen joukkoon. Tämä  kauhuryhmä on myös ollut vaikuttaja monille nykyajan suurille yhtyeille, kuten Metallicalle ja Guns N' Rosesille. Molemmat näistä ovat myös levyttäneet Misfitsin tuotantoa ja juuri sitä alkuperäistä Misfitsiä.

Jos aikakaudellemme niin tuttua ylituotettua musiikkia haluat juosta karkuun, tässä sinulle oiva kirittäjä, hieman teknisesti viimeistelemätöntä horrorpunkkia. Tarttuvien kappaleiden mukana on kiva hoilata mukana ja muistella vanhoja mustavalkokauhuelokuvia. Edelleen kelpaa luukuuttaa...siis alkuperäistä... 

Skulls, albumilta 12 Hits From Hell, nauhoitettu 1980, julkaistu 2001

45. KADAVAR

...no nyt on kyllä kohtuullisen parrakasta porukkaa tarjolla. Tämä hämärän lämmin sakemanniryhmä taikoo meidät aikaan, jolloin samettitakit, pulisongit, leveät farkut, oranssit ja ruskeat värisävyt olivat in. Niin ja tietysti helvetinmoiset parrat. Ettei ihan pelkäksi hippeilyksi mene, niin täytyy varmaan mainita, että luvassa on muutakin kuin 70-luvun timmanttista hippitunnelmaa. Tuomiopäivän koneet hyökkäävät partoinensa ja muistuttuvat meitä 70-luvun pimeämmästä puolesta, sillä tavalla lempeästi

Saksan Berliinistä tuleva vintagehenkinen voimatrio perustettiin vuonna 2010. Partapoppoo viljelee musiikissaan progea, 60-70 luvun psykedeliaa, bluesia, spacerokkia ja ehkä jopa pikkuriikkisen doom-metallia. Tutun kuuluista ja tutuilla poluillahan bändi taivaltaa. Vaikutteita ei ole kovinkaan hankalaa etsiä, mutta silti yhtye onnistuu kuulostamaan omaperäiseltä, persoonalliselta ja huumaavan ajattomalta. Musiikki soundaa tanakasti ja samaan aikaan puhtaasti ja ennenkaikkea vakuuttavasti. Laulaja Christop "Lupus" Lindemann hoitaa laulun ohella kitaristin hommia aidolla vintage charmilla ja taustapirujen Simon "Dragon" Bouteloupin (basso) ja Christop "Tiger" Barteltin (rummut) homma toimii pelottavan yhtenäisesti.

Yhtyeen ensimäinen lätty ilmestyi vuonna 2012 (Kadavar) omakustanteena. Heti seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen toinen albumi (Abra Kadavar), nyt levy-yhtiön toimesta. Biisit ovat tyypilliseen tapaan pitkäkestoisia, eikä kahden minuutin ralleja levyillä ole. Se ei ole ongelma. Yksikään biisi ei tunnu liian pitkältä ja yhtyeen vastustamaton groove kantaa jokaisen biisin hienosti loppuun. Biisit ovat monipuolisia ja joltain osin myös yllättäviä. Ensimmäisellä kuuntelukerralla kappaleet voivat kuulostaa hieman sekavilta tai haastavilta, mutta älä huoli, muutaman kuuntelukerran jälkeen biisit aukeavat ja homma alkaa hahmottua tai sitten ei.

Hämmästyttävä bändi vetää omalla sumean psykedeellisellä tyylillään hämärää rokkia ja samalla puhdistaa olemattomat turpajouhet päivän ruokalistasta, toimii loistavasti. Voimakkaalla, savuisella ja tuhdilla soundilla kuorrutettua psykedeelissävytteistä raskasta retroilua tällä kertaa. Toimii kyllä...

Doomsday Machine, albumilta Abra Kadavar, 2013