44. SCORPION CHILD

...olisi pientä retroilua taas havaittavissa. Retropumppuja tulee ja menee. Osa on mitäänsanomatonta kuraa ja osa taas ihan mukiinmeneviä. Sitten on erikseen nämä muutamat pumput, jotka erottuvat edukseen ja saavat jollain ihmeellisellä tavalla musadiggarin puntin vapisemaan ja tärisemään. Ensivaikutelma on aina tärkeää ja tässä tapauksessa vaikutelma vakuutti. Tarttuvaa, yksinkertaista ja tehokasta. Tämä uusi tuttavuus aiheutti hyväksyttävää nyökyttelyä heti alkumetreiltä lähtien ja muutahan se ei vaadi. Perinteitä kunnioittavaa ja rehtiä rokkia energisellä otteella. Tällaistähän kuuntelee mielellään.

Texasin Austinista tuleva bändi sai alkunsa vuonna 2006. Ensimmäinen eponyymi albumi ilmestyi vuonna 2013 eli kohtalaisen tuore tuttavuus kyseessä. Bändin musiikki vie kuuntelijan takaisin 1970-luvulle, jossa sekoittuvat tutut etelävaltioiden bluesrockriffit, hämärä psykedelia ja suoraviivainen hardrock. Virkistävän tuttua. Bändi tuo siis tuulahduksen menneisyydestä, jolloin jytäriffit, karhea soundimaailma ja puoleensavetävä groove olivat parhaimmillaan.

Texasin rokkikukot eivät kuitenkaan lainaile tai plagioi suoraan riffejään keneltäkään aikakauden suurnimiltä, tosin yhtymäkohtia tulee ja vaikutteet yhtyeen musiikissa tunnistaa pakostikkin. Eihän tällä ole suurta merkitystä, jos homma toimii ja näillä  herroilla homma todellakin toimii. Bändi kuulostaa ajattomalta ja uskottavalta. Tyyppillisen retrorokkailun tapaan levy on täynnä tarttuvia riffejä ja omaperäisiä koukkuja, mutta väliin mahtuu myös pitkiä, hitaita blues-soolojakin. Kun tähän lisätään laulaja Aryn Jonathan Blackin robertplantmainen mielyttävä ujellus, paketti alkaa olemaan kohtuu valmis. Paljon enempää ei voi yhtyeeltä vaatia. Maukasta.

Nämä Texasin karvapäät eivät turhia siis kikkaile, vaan veivaavat kunnon kickass rokkia ja kunnioittavat omalla tyylillään ja musiikillaan vanhoja legendoja. Erittäin mukaansatempaavaa retrojytää. Suosittelen lämpimästi...

Polygon Of Eyes, albumilta Scorpion Child, 2013

43. AEROSMITH

...kovaa peliä Bostonissa. Yksi rockin suurista nimistä. Itselleni ei ehkä mahdu siihen ryppääseen, jota hehkuttaisin nyrkit pystyssä kylillä, mutta kyllä pumpulta mainioitakin vetoja löytyy. Bändi on tarjonnut vuosikymmenien aikana huikeita helmiä ja toisaalta myös järkyttäviä rimanalituksia.

Amerikan Bostonista kotoisin oleva hard rock- yhtye perustettiin jo vuonna 1970. Alkuunsa hieman hitaasti lämpeävä rokkipoppoo levytti kaksi albumia ennen yhtyeen lopullista läpimurtoa. Vuonna 1975 ilmestynyt Toys in the Attic oli huikea menestys ja sai aikaiseksi valtaisan suosion. Levy per vuosi levyttänyt yhtye julkaisi neljännen studioalbuminsa vuonna 1976, Rocks. Tämä hardrock- genren parhaimmistoon kuuluva albumi jatkoi samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Törkeän hyvää rokettia. Näitä kahta lätttyä kehtaa kuunnella vieläkin. Yhtyeen suoraviivainen bluesvaikutteinen rollerson puri myös kansainvälisesti. Vain taivas oli yhtyeellä rajana ja ehkä pari muuttuvaa pikkuseikkaa.

Päihdeongelmat ja nopeatahtinen kiertue-elämä alkoi jo näkyä muillekkin. Parivaljakkoa laulaja Steven Tyleria ja kitaristi Joe Perryä alettiin kutsumaan Toxic Twinsiksi, johtuen kaverusten sairaalloisesta huumeiden käytöstä. Päihteiden käyttö kuului tietenkin koko poppoolle, mutta nämä kaksi sankaria olivat pihalla koko ajan. Näin jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä miten kaksikko ylipäätään pysyi hengissä koko 70-luvun.

Studioalbumeja kuitenkin väsättiin ja siinä samassa väsättin jotain muutakin, jos mahdollista, vielä enemmän. Huumeiden käytöstä oli jo tullut suuri ongelma. Se näkyi 70-luvun lopulla ilmestyneistä levyistä. Heikkoa kauraa. Yhtyeen ihmissuhdeongelmat kasvoivat niin mittaviksi, että Joe Perry erosi bändistä vuonna 1979 ja perusti oman yhtyeen (Joe Perry Project). Bändi jatkoi kuitenkin kiertueita, mutta vuoteen 1981 yhtyeen suosio oli lopahtanut syville vesille. Bändi yritti kuitenkin saada menestystä vuonna 1982 ilmestyneellä Rock in a Hard Place-albumilla, mutta turhaan. Levy oli heikko ja kunnon hittibiisejä ei levyltä löytynyt. 70-luvun loppu ja 80-luvun alku oli yhtyeelle raskasta aikaa. Yhtyeen kitaristi oli lähtenyt, levyt eivät olleet mairittelevia, päihteiden käyttö jatkui ja kaiken kukkuraksi yhtyeen toinenkin kitaristi lähti käpälämäkeen.

Vuonna 1985 alkoi jo näyttää paremmalta. Kitaristit olivat tulleet taikaisin, riidat oli sovittu, uusi levy-yhtiö ja uusi albumi, Done With Mirrors oli tullut kauppoihin. Lätty oli parannusta aikaisempiin huonoihin levyihin, mutta ei tuottanut ainuttakaan hittibiisiä. Huolimatta levyn laihasta suosiosta, yhtyeen konsertit olivat edelleen loppuunmyytyjä ja täyttä tavaraa.

Vaikka bändi olikin palannut menestyksen makuun ja kaikki näytti ulkoisesti olevan hyvin, yhtyeen jäsenten huumeongelmat eivät olleet loppuneet. Kiertueiden jälkeen Steven Tyler meni vieroitushoitoon. Laulajan päästyä pois, yhtyeen muut jäsenet menivät hoitoon. Kun koko bändi oltiin saatu kuiville päihteistä, alkoi hirmuinen työstäminen seuraavaa albumia varten.

Permanent Vacation albumi ilmestyi 1987. Se nousi välittömästi hitiksi. Yhtyeen bluesvaikutteinen rocki oli saanut stadionrockin vaikutteita. Yhtyeen munakas rock sai myös tämän pikku räkänokan kiinostumaan yhtyeestä. Isot ilmavat soundit ja nakuttavat riffit tekivät levystä huippusuositun. Bändi oli noussut haudasta, isolla ryminällä. Pienimuotoista ongelmaa tuotti levyn julkaisun jälkeen alkava kiertue. Aerosmith lähti yhteiskiertueelle Geffenin toisen jättiartistin (Guns N' Rosesin) kanssa, jonka jäsenet eivät olleet tunnettuja ainoastaan musiikistaan. Päihteitä kiertueella käytettiin surutta, mutta bändin jäsenet olivat viisastuneet aikaisemmista sekoiluistaan, niin että päihteet jäivät kiertueen loputtua. Ehkä juuri tämän vuoksi yhtyeen seuraava albumi (Pump, 1989) uudisti ryminällä yhtyeen asemaa maailman huippujen joukossa.

90-luvulle tultaessa bändin musiikki vaihtui jälleen, eikä välttämättä parempaan suuntaan. Vuonna 1993 ilmestynyt Get a Grip-albumi oli silti valtaisa jättimenestys. Lätyltä löytyy vielä muutamia helmiä, mutta kokonaisuudessaan se ei iskenyt allekirjoittaneeseen. Yhtyeen radioystävälliset voimaballadit olivat ottaneet vallan puhtaasta ja suoraviivaisesta rockista. Seuraavat albumit jatkoivat samoilla linjoilla, balladeja ja hieman kevyempää rockia kansalle. Levyt olivat ristiriitaisia, eivätkä menestyneet laisinkaan. Suosio ja menestys oli jälleen kerran karannut.

Vuonna 2004 yhtye julkaisi jo pitkään odotetun bluesalbumin, Honkin' on Bobon. Albumi oli yhtyeen paluu alkutekijöihin, juurimusiikin pariin. Bändi levytti sekalaisia lempi- bluesejaan. Se oli juurimusiikin ystäville mieluisa albumi, mutta kaupallisesti levy ei ollut kummoinenkaan. Bändin kiertue ZZtopin kanssa meni lopulta aivan plörinäksi. Yhtyeen jäsenet kokivat terveysongelmia koko kiertueen aikana ja lopulta kiertue peruttiin Aerosmithin osalta kokonaan.

Hiljaiselo alkoi yhtyeessä. Media ja musiikkimaailma alkoi huhuilla bändin hajonneen ja lopulta Joe Perry ilmoitti etsivänsä yhtyeelle uutta solistia vuonna 2009. Tulevaisuus ei näyttänyt hyvältä. Uudeksi laulajaksi uumoiltiin jopa muuan Lenny Kravitzia, mutta loppujen lopuksi Steven Tyler pysyi keulapaikallaan ja yhtye jatkoi samalla vanhalla kokoonpanolla. Yhtyeen uusin albumi, Music From Another Dimension, ilmestyi 2012. Levyllä pilkahtaa hienoja hetkiä, mutta ne juustoiset mahtiballadit ottavat suurimman huomion kokonaisuutta ajatellen. Tähän ilmeisesti ollaan tultu.

Toisaalta yhtye taistelee yhä kunniakkaasti aikaa vastaan. Keikolla ja yhtyeen kiertueilla voi vielä kokea Tylerin kollimaista ulvontaa ja taustapatteriston rollaririffettelyä. Onhan yhtyeen roketti sen verran luomua ja innostavaa hard-rockia. Yhtyeen keikkasetti koostuu sen verran kovista hiteistä, että sen rakentaminen ei ole hankalaa tällaiselle dinosaurukselle. Bändi kuulostaa keikoilla vieläkin muhevalta rock-moottorilta, jonka sisäänajo on tehty jo kauan sitten. Vaikka vuosikymmeniin on sisältynyt vaikka millaisia sekoilua, huippuhetkiä, ihmisuhdeongelmia, päihdeongelmia, riitoja ja aallonpohjia, keikkailee Aerosmith yhä nykypäivänäkin samalla kokoonpanolla kuin ensilevyllään, ei huonosti.

Vaikka yhtye ei ole ollut musiikillisesti enää vuosiin tärkeä ja raakaa voimaa vaativa rock ei enää luonnistu entiseen malliin, on bändi mittava ura ollut huikea ja mainitsemisen arvoinen. Kaikenkaikkiaan bändi oli parhaimmillaan uskomattoman kova ja viihdyttävä. Annetaan papparaisten mennä kevyemmällä linjalla ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja...

Rag Doll, albumilta Permanent Vacation, 1987

42. RUMJACKS

...irlantilaisesta kansanmusiikista vaikutteita ottavia yhtyeitä on maailma pullollaan. Esimerkiksi suuret nimet kuten Floggin Molly ja Dropkick Murphys ja legendaarinen The Pogues ovat useammille tuttuja. Australian Syndeystä tuleva kelttipoppoo ei ehkä vielä kuulu suurien nimien joukkoon, mutta on jo kovaa vauhtia ryntäämässä samoille apajille. Sen verran väkevästi yhtye tykittää sulosointujaan. Jostain syystä tämäntyyllinen musiikki mielyttää minua. Bändin iloinen ja energinen voiman-näyttö sai jalan tamppaamaan välittömästi ja käden hamuamaan Jameson pulloa.

Rumjacks sai siis alkunsa Australian Sydneyssä vuonna 2008. Kelttipunkkareilta on ilmestynyt muutama ep ja debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2010, Gangs of New Holland. Bändi tuuttaa lyyristä punk- energiaansa laajoilla teemoilla, käyttäen musiikissaan perinteitä kunnioittaen banjoa, tinapilliä, mandoliinia, pianoa ja harmonikkaa, kitara ja rummut mölyävät kuitenkin riitävästi, ikäänkuin turvaamassa selustaa, joten ei huolta, kaikki on tasapainossa.  

Säännöllinen keikkailu Sydneyn ja Melbournen pahamaineisissa rokkikuppiloissa ja paikallisilla festivaaleilla toivat yhtyeelle laumoittain faneja. Bändin musiikkivideo "Irish Pub Song" ilmestyi youtube myllytykseen muutamia vuosia sitten ja sen seurauksena yhtyeen suosio kasvoi kasvamistaan kotimaassa. Yhtye pääsi pidemmille ja suuremmille keikkarundeille pitkin Australin itä-rannikkoa, joten kotimaa oli valloitettu. Nyt on siis muiden maiden vuoro ihastua tähän rytmiryhmään.

Vaikka perinteisen kansanmusiikin elinikäisten ystävien energinen folk-punk ei nyt hirveästi eroakkaan muista skenen suurista nimistä, niin ei väliä, sillä mahtuuhan tälle pallolle hyvää ja raikasta kelttimusiikkia soittavia bändejä lisääkin ja jos sekoitus humalaista raakaa tarinankerrontaa, katupunkin rehellisyyttä ja merimieslaulu- perinteitä kunnioitavaa kelttipunkkia olet vailla, tässä viskinhöyryistä sellaista...

Irish Pub Song, albumilta Gangs of New Holland, 2010

41. BLACK KEYS

...nämä ohiolaiset bluesnörtit Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat paukutelleet rumpuja ja kitaroitansa kohta jo 12 vuotta. Itselleni ensikosketus bändiin oli vuonna 2008 ilmestynyt Attack & Releas-albumi. Yhtyeen murjoavan tyrmäävät riffit, irtonainen rummutus ja ihmeellinen urkuhäröily häkellytti. Pääliskaupaksi vielä mustilta blueshonottajilta lainattua laulutulkintaa. Samperi kun kolahti.

Vuonna 2001 perustettu Black Keys on purkittanut seitsämän lättyä. Alusta alkaen veijareilla on ollut omanlaisensa soundi. Vanhaan bluesiin pohjautavaa rokkia, jossa vivahteita psykedeliasta, brittirokista, funkysta ja countrysta. Pistetään kaupanpäälle vielä hiukan soulia ja löytyyhän sieltä loppupeleissä vaikka mitä eli paljon on sopassa mausteita, mutta kyllä se bluesrock sieltä eniten nokkaan tuoksahtaa.

Hieman punk- asenteella soitettua bluesia ollaan tehty myös aiemminkin, mutta ei yhtä tuoreella ja sielukkaalla otteella kuin tämä bluesparivaljakko. Se on myös harvinaista, että tämä ote on pysynyt samanlaisena koko yhtyeen uran aikana. Suoraviivaista ja alkukantaista. Veijareiden musiikkii rienaa, rämisee ja poukkoilee, soundi on karheaa, välillä jopa tukkoista ja vuoroin jykevät säröriffit ja viiltävät slide- sävelet pitävät kuuntelijan hereillä. Erittäin maukasta höttöä siis.

Bändi raivasi tiensä pölyisistä kellareista ja autotalleista festareiden päälavoille ja myyntilastojen huipulle viimeistään vuonna 2010 ilmestyneen Brothers albumin voimalla. Äänimaailma pysyi ennallaan. Tasaisen riffittelyn ytimessä pumppasi edelleen sama vanha kunnon boogiesydän. Yhtye taitaa perinteisen blues-ilmaisun metkut, mutta nyt rinnalle tuli jo suuren rock-yhtyeen eleet. Nyt oltiin jo kovassa seurassa.

Yhtyeen uusin albumi (El Camino) ilmestyi vuonna 2011 ja täytti odotukset täydellisesti. Kiekko on rouhevaa menoa alusta loppuun, eikä hengähdystaukoja tarjoilla. Sielukkuutta ja suoraviivaisuutta löytyy. Erittäin komeasti rullaava rokkilätty. Onko tässä jo ongelma? Black Keysin häröily on jo saavuttamassa vuoren huipun ellei ole jo saavuttanut sitä. Mitä tästä eteenpäin? Paremmaksi on ainakin todella hankala pistää. Ei ongelmaa, luotetaan kaksikkoon ja odotellaan seuraavaa tuotosta. Ei sen kummenpaa ole!

The Black Keys on kulkenut pitkän matkan kasiraiturilla äänitetystä, sisäänpäinkääntyneestä bluespunkista tuotannollisesti laveakatseiseen ja suuria massoja liikuttavaan bilejytään, mutta olennainen ei ole kadonnut mihinkään. Minimalistisen karu yleislinjaus pitää ja ohiolaisparivaljakko murjoo edelleen murhaavan tanakasti murisevia deltariffejään...

Lonely Boy, albumilta El Camino, 2011

40. FU MANCHU

...vuonna 1985 perustettu, Etelä-kalifornialainen stoner-rock legenda tulee Orange Countysta. Paikkakunnan nimestä huolimatta yhtyeen musiikissa ei ole todellakaan kyse mistään pastellivärisestä hömpästä tai amerikanmuovista. Ei todellakaan. Yhtye kuuluu niihin harvoihin puhdasverisiin stoner-rockin-luokituksen alle kuuluviin kokoonpanoihin. Yhtye leijailee psykedelian ja 70-luvun raskaan rokin välimaastossa. Pörinää ja riffeille rakentuvaa miehekästä haara-asentorokkia on siis tiedossa. Tarkkakorvaiset liimaletit voivat havaita myös melodisen kalifornialaispunkin olemassaolon.

Yhtye aloittikin hc-punk-yhtyeenä nimeltä Virulence. 80-luvun loppu oli hankalaa aikaa. Miehistö vaihtui useasti ja bändin musiikilliset linjaukset etsivät oikeaa ja omaa suuntaansa. 1990-luvulle tultaessa yhtyeen nimi vaihtui Fu Manchuksi ja musiikilliset vaikutteet alkoivat nojata enemmän 1970-luvun hard rockin suuntaan. Basisti Greg McCaughey ja uusi laulaja Glen Chivens jättivät bändin. Uutta laulajaa ei yhtye kaivannut. Kitaristi Scott Hill otti lauluhommat haltuun ja basson varteen tuli Mark Abshire. Kakkoskitaristiksi tuli Scott Votaw. Kun rummuissa jatkoi Ruben Romano, voitiin aloittaa tosissaan sorvaus. Yhtye teki 90-luvun alussa muutamia 7" sinkkuja, täysmittainen albumi sai vielä odottaa. Kärsimätön Votaw erosi yhtyeestä vuonna 1993 ja tilalle tuli Eddie Glass.

Pitkän odotuksen jälkeen, vuonna 1994 ensimmäinen albumi (No One Rides For Free) näki päivänvalon. Vuonna 1995 ilmestyi yhtyeen toinen levy (Daredevil). Ennen levyn julkaisua Abshire ehti erota yhtyeestä. Tilalle tuli basisti Brad Davis. Yhtye pääsi levyn myötä kunnolla maistamaan kierue-elämää Amerikassa ja Kanadan puolella. Mahtipontisella pörinälle alkoi tulla pikkuhiljaa suosiota. Yhtyeen musiikkikin oli muuttunut. Klassinen 70-luvun riffirock, tarttuvalla groovella varustettu stoner ja sottaisella fuzz-pedaalilla kuorutettu surf- ja desertrock oli aivan jotain muuta kun hc-punkkia.

Yhtyeen kolmannen levyn (In Search Of...) jälkeen rumpali Romano ja kitaristi Glass erosivat musiikkillisiin erimielisyyksiin vedoten. Aiemmin eronnut Abshire ja nyt eronneet Romano ja Glass perustivat keskenään oman yhtyeen nimeltä Nebula. Tilalle rumpuihin saatiin legendaarisesta Kyussista Brant Bjork ja kitaristin palille Bob Balch.

1990-luvun loppu oli tuottaisaa aikaa. Rytmiryhmä antoi alavireisille kitaroille mahdollisuuden möyriä niin syvältä kuin mahdollista ja syvällä myös mentiin. Yhtye julkaisi levy per vuosi tahtia ja bändin suosio ulottui jo muuallekkin kuin Pohjois-Amerikkaan. The Action Is Go 1997, Return To Earth 91-93 1998, Eatin' Dust 1999, King Of The Road 2000, California Grossing 2001, siinä bensantuoksuinen putki, jollaista ei ihan monella bändillä ole, varsinkaan näin laadukasta putkea. Kyseisen putken ansiosta yhtye keräsi myös mainetta mahtavana live-esiintyjänä. Surinaa, pörinää, säröä ja suoraviivaista soittoa oli siis tarjolla ja yleisö diggasi.

Kiireisen aikataulun vuoksi rumpali Bjork jätti yhtyeen vuonna 2002 ja paneutui soolomateriaaliinsa. Tilalle tuli Scott Reeder. Yhtye jatkoi musiikin tekoa omilla ehdoillaan ja vähätvälitti uusien trendien myllerryksistä. Seuraava lätty ilmestyi vuonna 2004 (Start The Machine). Eteläkalifornialaiskvartetin soitto oli edelleen tiukkaa, intensiivistä ja riehakasta stoneria. Kiertueet kasvoivat kasvamistaan ja esiintymispaikat eivät olleet enää pikkuklubeja. Riffikimara jatkui vuonna 2007 ilmestyneen albumin (We Must Obey) muodossa. Seuraavat vuodet menivätkin mittavilla kiertueilla Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Yhtyeen seuraava lätty ilmestyi vuonna 2009 (Signs Of Infinite Power). Uusinta uutta saadan vielä odottaa, mutta huhujen mukaan sellainenkin on tulossa ja stonerfanit kiittää.

Bändin sielu piilee groovaavassa, korkeat nuotit suorilta käsin ohittavassa pörinämetallissa, joka luo hypnotisoivan tunnelman. Yhtye ei ota musiikkiaan liian vakavasti, mutta suhtautuu sen esittämiseen erittäin ammattitaitoisesti. Raskasta paahtoa ja massiiviset alapäätaajuudet ovat tunnistettavia elementtejä yhtyeen soitossa. Täytyy mainita myös laulaja/kitaristi Scott Hillin ensiluokkaista työtä laulajana. Hän yhdistelee tyylikkäästi viskin polttamaa raspiärjyntäänsä lähes puhtaalta kuulostaviin lauluosuksiin. Kaiken taustalla kuitenkin on perustavanlaatuinen fuzz-pörinä.

Miltei parin vuosikymmenen ja kymmenen levyn jälkeenkin Kalifornian alavireboogiejyrä Fu Manchu on erinomainen lipunkantaja kumoamaan vääristymän, jonka mukaan stoner olisi genrenä hautautunut syvälle hiekkaan. Hiekkaa on kylläkin tarjolla, sitä saa maistaa suussaan levennetyistä renkaista pöllyävästä hiekkasuihkusta...jalka tamppaa ja niska nytkyy...alkaa tehdä mieli olutta...

King Of The Road, albumilta King Of The Road, 2000

39. SEASICK STEVE

...John Deer-lippikseen ja farkkuhaalareihin pukeutunut, bluesia renkuttava, entinen maantiekiertäjä on hyvä esimerkki siitä, että voi sitä vanhemmalla iälläkin nousta maailmankuuluisuuteen ja saada juurimusiikille uusia ystäviä. Miehen menneisyydestä on monenlaista tarinaa, osa totta, osa romantisoituja ja loput silkkaa paskaa. Elämänkokemusta tällä rakastettavalla partaturilla kuitenkin riittää ja mikä parasta, se välittyy hienosti ja ennenkaikkea uskottavasti, tämän kulkuri-blueskäppänän biiseissä.

Vuonna 1941 Kalifornian Oaklandissa syntynyt Steve "Seasick Steve" Wold lähti kodistaan jo 13-vuotiaana ja eli rankkaa ja kovaa nuoruuttaan ympäri Tennesseen osavaltiota. 1960-luvulla hän oli jo päässyt musiikin makuun ja työskentli studiomuusikkona ja-äänittäjänä San Franciscossa. Samoihin aikoihin keikkamuusikon kova elämätyyli tuli tutuksi nuorelle muusikonalulle. Jotkut lähteet mainitsevat herran ollen hyvääkin pataa esim. Janis Joplinin ja Joni Mitchelin kanssa, mutta omien sanojensa mukaan he vain asuivat samassa kaupungissa, joten ei he varmaan ihan sydänystäviä olleet, tiedä sitä sitten.

Villin 60-luvun jälkeen alkoi todellinen "hobo"-vaihde. Hän reissasi ympäri Jenkkejä tavaraliikenteen junissa pitkiä matkoja, etsien töitä sieltä täältä. Kunnon kulkurin tavoin Wold työskenteli eri paikoissa hetken ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin, ilman minkäänlaista suunnitelmallisuutta. Junilla hoopoilu keskeytyi hetkeksi 80-luvulla, jolloin herra työskenteli Seattlen lähettyvillä (Olympia), indie-levy-yhtiöiden studiotyöntekijänä. Sitä jatkuikin aina 90-luvun puolenväliin asti ja sen jälkeen hoopoilu jatkui. Ilmeiseti Jenkkilä oli reissattu ristiin rastiin niin moneen kertaan, että Wold päätti viedä hoopoilunsa Eurooppaan.

Merisairaudesta huolimatta, 90-luvun lopulla kulkurin matka jatkui Pariisiin, jossa elanto tuli katusoittajana. Euroopassa "hobo"-elämä oli hieman vaikeampaa kuin Amerikassa, mutta siitä huolimatta levoton maantiekiertäjä päätti lähteä Norjaan vuonna 2001. Wold sai näihin aikoihin myös uuden lempinimensä, "Seasick Steve". Lautta-, ja laivamatkat olivat silkkaa murhaa Woldille. Uuden lempinimen myötä herra löysi itselleen mainion rytmitryhmän (Level Devils) ja purkittikin ensimäisen albuminsa vuonna 2004 (Cheap). Vuonna 2006 ilmestyi ensimäinen virallinen sooloalbumi (Dog House Music).

Läpimurto tapahtui tv:ssä esitetyssä Jools Holland-Showssa uutenavuonna vuonna 2006. Sen jälkeen suosio suorastaan räjähti Britanniassa. Vuonna 2007 Seasick Steve voitti arvostetun MOJO-palkinnon, parhaasta läpimurtoesityksestä. Suosion myötä tämä harvahampainen bluespapparainen esiintyi Englannissa enemmän kuin kukaan muu artisti. Vuonna 2008 sama tahti jatkui. Suosio kasvoi kasvamistaan, keikkoja riitti, nyt jo Englannin ulkopuolellakin ja uusi lättykin ilmestyi (I Started Out With Nothing and I Still Got Most Of It Left) ja kannunhakkaaja Dan Mangnussonista tuli luottorumpali. Kovaa mentiin, mutta onneksi herran omilla ehdoilla.

Seuraava albumi purkitettiin vuonna 2009 (Man From Another Time). Kovaa mentiin edelleen. Miestä pyydettiin jokapuolelle ja kyllähän mies meni. Kaikenmaailman televiso-ohjelmia, dokumentteja ja tietenkin  hurja määrä esiintymisiä ja itse parhautta, konsertteja. Vuonna 2011 ilmestynyt You Can't Teach an Old Dog New Tricks sai paljon huomiota siitä, että Led Zeppelin basisiti John Paul Jones oli levynsorvauksessa mukana ja esiintyikin muutamaan otteeseen herran kanssa. Loppuunmyytyjä konsertteja, isoja festivaaleja, yhteistyötä John Paulin kanssa, esiintymisiä myös David Grohlin ja muiden Foo Fightersien kanssa, ei huonosti vanhalta "hobolta".

Vaikka Seasick Steven ympärillä pyörii nyt hirviömäinen, ylikansallinen levy-yhtiö, maestro jatkaa omalla ladullaan. Päävehkeenä toimii vajaakieliset ritsakitarat ja rytmiikaltaan tappavan tehokasta boogieta maustetaan välillä banjolla ja välillä diddley bow-soittimella. Pelkistäminen ei tässä tapauksessa tarkoita tylsää jankkaamista tai köyhää musisointia. Herra osaa tarvittaessa myös kurittaa tymäkästi ylimääräisistä kielistä riisuttua kitaraansa ja ennen kaikkea osaa kirjoittaa mainioita kappaleita, joiden tunneskaala ulottuu lämpimästä folk-kerronnasta eläimelliseen juke-joint temmellykseen.

Tarjolla siis räkäistä ja hikistä räimebluesia, boogierokkia ja hieman kantriakin yksi-, ja kolmekielisillä kitaroilla ja mikitetyllä puulaatikolla. Akustista hissuttelua ja rajuja rypistyksiä, joissa kitarat vinkuvat ja rutisevat slideputken alla. Lisätään siihen vielä sytysnesteen marinoima lauluääni, niin musiikkinautinto on taivaallinen.

Vuonna 2013 ilmestyi albumi Hubcap Music. Albumilla oli jälleen mukana John Paul Jones miltei kaikilla kappaleilla ja tällä kertaa basisti lauloi myös taustoja. Mukana oli myös Jack White III sekä Luther Dickinson satunnaisesti sooloilemassa. Primitiivibluesia parhaimmillaan. Seasick Steve laulaa sujuvasti farmeista, traktoreista, vosuista ja kavereistaan ja rämäkkään menoon päästään myös luottorumpalin (Dan Magnussonin) kanssa kaksin.

Vuosikymmenet ympäri maita ja mantuja reissannut kulkuriuskottava blueskäppänä on karismaattinen esiintyjä, joka tekee erinomaista juurimusiikkia. Biisien yksinkertaisen svengaavasta rujosta kitaroinnista ja miehen kaiken kokeneen kuuloisesta karheasta lauluäänestä tulee takuuvarmasti mainiolle tuulelle...

Dog house boogie, levyltä Dog House Music, 2006

38. HELLOWEEN

...on ollut myös synkkiä aikoja jolloin pidin sankarihevin ja perinteisen sakemannihevin sekoituksesta, nykyään se ei kuulu lempilapsiini, mutta tämän kurpitsapartion ensimmäiset levyt kolahtivat tähän jannuun 80-luvun puolenvälin jälkeen ja muistaakseni myös aika moneen muuhunkin janariin. Yhtyeen merkitys power-metallille on kiistaton. Bändi on jättänyt väkevän jäljen power-hevi-rokkiin, vaikka ei enää ehkä kuulukkaan suurempien nimien joukkoon. Itselleni juuri 80-luvulla tehdyt lätyt ovat juuri ne oikeat ja parhaimmat.

Yhtye perustettiin Saksan Hampurissa vuonna 1982. Bändin alkuperäinen nimi oli Second Hell, mutta pian he alkoivat käyttää yhtyestään nimiä Helloween. Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kitaristi Kai Hansen, kitaristi Michael Weikath, basisti Markus Grosskopf ja rumpali Ingo Schwichtenberg. Vuonna 1985 ilmestyi ensimmäinen täysmittainen albumi (Walls Of Jericho). Sitä seuranneella mittavalla kiertueella laulaja-kitaristi Hansen huomasi kitaran ilotulittelun ja laulamisen yhtäaikaisesti erittäin hankalaksi. Vuonna 1986 Hansen päätti jättää laulamisen ja keskittyä pelkästään tilutteluun. Oli aika hankkia uusi laulaja bändiin. Sellainen löytyikin nopaesti ja vielä omasta kaupungista. Vain 18-vuotias Michael Kiske vakuutti yhtyeen jäsenet ja sai pestin hetikättelyssä.

Todellinen läpimurtolevy pamahti ilmoille vuonne 1987 (Keeper Of The Seven Keys, Part I). Albumin ansiosta bändistä tuli yksi suosituimmista eurooppalaisista heavy-yhtyeistä. Kurpitsapumpun musiikki oli uljasta, ryhdikästä ja jopa pirteää power-laukkaa. Soundit turboahdettiin viimeiseen pisaraan ja soittopuolella meno yltyi hurraa-huutoihin. Seuraava levy julkaistiin vuonna 1988 Keeper Of The Seven Keys, Part II. Nämä molemmat lätyt ovat todellisia klassikko-levyjä. Kurpitsametalli potkii pontevasti eteenpäin ja välillä meno yltyy ärhäkkääksi ja välillä hidastellaan. Pääosissa tietenkin se mieletön tiluttelu. Yhtyeelle oli tyypillistä hyvän ja pahan taistelu, sankarillinen kitarailottelu ja äänirekisterin ylärajoille kulkeva laulu (ja ehkä sen ylikin). Part II- kiertueen jälkeen Hansen ilmoitti tylysti jättävänsä yhtyeen kokonaan. En nyt tarkalleen muista, mutta näihin samoihin aikoihin oma kiinostus bändiin lopahti totaallisen kokonaan. Vaikka itse nostankin yhtyeen kolmea ensimmäistä lättyä korkeimmalle ja oman mielenkiinnon loppuminen yhtyettä kohtaan Part II jälkeen, bändin ura jatkui vastoinkäymisistä huolimatta. Oliko / onko uran jatkaminen ollut kannattavaa? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta Hampurin kurpitsapäälauma jatkoi ja jatkaa edelleen pitkää ja tapahtumarikasta uraansa vielä tänäpäivänäkin.

Hansenin lähdettyä kälppimään bändistä, tilalle tuli Rampage-yhtyeestä Roland Grapow. Yhtye oli kaaostilassa. Huhut olivat jo liikkeellä, hajoaako bändi kokonaan? Jotkut pitivät sitä jo varmana. Hansenin poissaolo vaikutti asiaan paljon. Mitä vielä! Yhtye solmi rahakkaan sopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa vuonna 1991 ja samana vuonna julkaisivat uuden levyn (Pink Bubbles Go Ape). Piristysruiske ei ollut toivotunlainen, levy oli katastrofi. Erimielisyydet kasvoivat bändin sisällä ja syyttelyt levyn epäonnistumisesta kasvoivat kasvamistaan. Yhtye jaksoi kuitenkin painaa eteenpäin. Vuonna 1993 julkaistiin vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta yhtyeen viides albumi. (Chameleon). Voi surkeuksien surkeus! Levyhän oli melkein puhdasverinen pop-lätty. Yhtye menetti paljon alkuperäisi faneja ja levyn kaupallinen menestys oli jälleen kerran katastrofaalinen. Bändin sisäiset ongelmatkin kasvoivat ja samaan aikaan yhtyeen rumpali Schwichtenberger joutui jättämään bändin sairastumisensa ja huumeongelmiensa vuoksi. Lopulta erimielisyydet olivat menneet jo niin pitkälle, että laulaja Kiske erotettiin bändistä. Yhtyeen uran pahin kriisi oli meneillään.

Valoa tunnelissa alkoi kuitenkin näkyä vuonna 1994. Yhtye pestasi uuden laulajan Andi Derisin ja uudeksi rumpaliksi tuli Uli Kusch. Uudella kokoonpanolla julkaistiin menestyksekäs comeback-albumi Master Of The Rings. Vuonna 1995 vakavasti sairas Ingo Schwichtenberg teki itsemurhan ja yhtye sorvasi entiselle rumpalilleen muistolevyn The Time Of The Oath. Lätty teki yhtyeestä jälleen supersuositun.

Seuraavat vuodet olivat tasaisempaa. Yhtye nautti tasaisen tapaavaa suosiota ja erimielisyydetkin olivat vähentyneet. Vuonna 1998 yhtye julkaisi albumin Better Than Raw. Levy oli tyylillisesti raskain levy sitten heidän debyyttialbuminsa jälkeen. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä.

Mutta jälleen kerran yhtyeen sisällä kuohui. Vuonna 2000 julkaistun The Dark Riden jälkeen kitaristi Grapow ja rumpali Kusch lähtivät ovet paukkuen bändistä. Taas alkoi uusien kumppaneiden etsiminen. Tilalle saatin kitaristi Sascha Gerstner ja rumpaliksi mutkien kautta entinen Accept kannuttaja Stefan Swarzmann. Seuraava studioalbumi, Rabbit Don't Come Easy julkaistiin vuonna 2003. Sitä seurasi menestyksekäs maailmankiertue, johon sisältyi yhtyeen ensimmäinen keikka Yhdysvalloissa sitten vuoden 1998. Kaikki näytti jälleen kerran hyvältä, mutta vuonna 2005, rumpali Schwarzmann erosi itse yhtyeestä ja uuden kannuttajan etsiminen alkoi jälleen. Tilalle saatiin Dani Loeble yhtyeestä Rawhead Rexx. Uusi rumpali pääsikin heti tositoimiin ja yhtyeen uusi lätty ilmestyi myöhemmin vuonna 2005 (Keeper Of The Seven Keys-The Legacy).

The Legacyn jälkeen alkoi yhtyeen seesteinen ajanjakso, vuonna 2007 ilmestyi Gambling With The Devil ja vuonna 2010, 7 Sinners. Alkuvuonna 2013 ilmestyi jo yhtyeen 14 albumi  (Straight Out Of Hell). Yhtyeen fanit ja media olivat tyytyväisiä.

Helloween heiluttaa edelleen power-metallin lippua pää ylväästi pystyssä. Vaikka itse pidänkin yhtyeen legendaarisia 80-luvun lättyjä parhaimpina, ei voida olla nostamatta hattua, pitkänlinjan powerlaukkaa vetävän kurpitsapoppoon uralle. Bändillä on riittänyt aikojen saatossa lukemattomia hankaluuksia kokoonpanonsa kanssa, eikä seikkailut tai peräti sekoilut musiikillisissa linjoissa ole tehnyt metallipäiden fanittamista helpoksi. Asia voidaan, näin omasta näkökulmasta kiteyttää vaikka näin: Helloween on bändi, joka teki 80-luvulla legendaarisia biisejä, 90-luvulla sontaa ja 2000-luvulla ei nyt niin tajunnanräjäyttäviä.

Eli joskus kun aika on oikea ja sankarihevin nostalgiset muistelot vaativat pienen muistutuksen, pistetään soimaan vaikka tätä...

I Want Out, albumilta Keeper Of The Seven Keys, Part II, 1998

37. TWISTED SISTER

...kaikki 80-luvulla heavyrokkia kuunnelleet räkänokat muistavat Twisted Sisterin. Tämä räikeistä meikeistä ja hassuista musiikkivideoista tunnettu ryhmä oli 80-luvun puolivälissä rautaisaa kamaa. Kapinahittien ikiaikainen uhma ei ole kadonnut mihinkään ja ne suorastaan vaativat hoilaamaan mukana, aina kun niitä jossain sattumalta kuulee. Vieläkin. Vanhat hyvät koukut yksinkertaisesti vain purevat ja toimivat.

Tämä Yhdysvaltalinen rokki-yhtye perustettiin jo vuonna 1972 New Yorkin Long Islandissa. Miehistö vaihtui alkuaikoina tiuhaan tahtiin eikä oikeaa kokoonpanoa meinattu millään saada kasaan. Legendaarinen kokoonpano sai lopullisen silauksen kun rumpali A.J. Pero liittyi bändiin, laulaja Dee Sniderin, kitaristien Jay Jay Frenchin ja Eddie Ojedan ja basisti Mark Mendozan seuraan vuonna 1982. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi Under the Blade. Yhtye alkoi saada pienimuotoista suosiota Yhdysvalloissa. Vuonna 1983 ilmestyi toinen albumi (You Can't Stop Rock N' Roll), jonka myötä suosio kasvoi kotimaassa ja Euroopassakin alettiin huomioida bändiä. Lopullisen ja suuren läpimurtonsa yhtye teki kolmannella albumillaan (Stay Hungry), mikä ilmestyi vuonna 1984. Hittibiisit, kuten I Wanna rock, We're Not Gonna Take It, Stay Hungry ja Burn In Hell olivat kyllä kovaa valuuttaa. Samoilla linjoilla jatkettiin seuraavanakin vuonna. Come Out And Play ilmestyi vuonna 1985. Bändi oli hurjimmillaan juuri näihin aikoihin. Keikkaa oli maailmanlaajuisesti ja suosio oli huipussaan. Sitten tuli vuosi 1987, albumi Love Is For Suckers ilmestyi. Lätty oli katastrofaalisen huono ja yhtyeen henkilökemiatkin olivat heittäneet häränpyllyä. Jäsenet suorastaan vihasivat toisiaan ja sietokyvyt olivat jo miinuksen puolella. Bändin soittama musiikkiskenekin oli kuolemaisillaan ja yhtye päättikin lopulta lopettaa toimintansa vuonna 1987.

Yhtyeen musiikki oli tarttuvaa ja voimakasta heavyrokkia. Spandex-hevin kultakaudella bändi tuli tunnetuksi räikeästä glam-rockmaisesta pukeutumisestaan, minkä yhtye vei muita aikakauden yhtyeitä pidemmälle. Röyhelöiset asusteet, räikeät kasvomeikit ja yhtyeen nokkamiehen Dee Sniderin tuuhea ja valtava vaalea kiharapehko ja teräväksi viilatut kulmahampaat olivat bändin ulkoisia tavaramerkkejä. Bändin kappaleissa sen sijaan laulettiin yleensä itsenäisyydestä, oman tien etsimisestä ja rock-musiikin ylistämisestä. Yhtyeen klassikkobiisit ovat hienoja oman aikansa kuvia. Näin jälkikäteen ajatellen, naiivejahan ne olivat, mutta silloin uhmakkaita taistelulauluja kaikille "hevareille".

Kesti 14 vuotta ja suuri tragedia, ennen kuin bändi teki comebackin. Vuonna 2001 bändiä pyydettiin tekemään hyväntekeväisyyskeikoja World Trade Centerin katastrofin uhrien hyväksi. Bändi suostui ja kipinä keikkailuun syttyi jälleen. Nykyään jo kohta papparaisen ikään päässeet hevihemmot ovatkin virittäneet itsensä keikoille huippuvuosiensa lyöntiin ja tehneet sen vielä klassisella 80-luvun kokoonpanollaan.

Keikkailun ohessa yhtye uudelleenäänitti maailmanlaajuisesti menestyneimmän levynsä Stay Hungry-lätyn ja se julkaistiin vuonna 2004 nimellä Still Hungry. Vuonna 2006 ilmestyi mitäänsanomaton joululevy Twisted Christmas. Onneksi yhtye keskittyy nykyään vain nostalgia keikkailuun, eikä uutta materiaalia täyspitkän muodossa ole tiedossa. Bändin musiikki on edelleen toimivaa ja täynnä sitä samaa energiaa, jota se pursui kuningaspäivinään 80-luvulla. Yhtyeen hyväntuulinen rokki onkin  nykyään suositumpaa kuin koskaan, ainakin täällä Euroopassa

Yksi suurista heavyrockin klassikoista elää edelleen ja muutoksiakin on tapahtunut. Vuonna 2009 yhtye päätti luopua röyhelöisistä vaatteista ja kavsomeikeistä. Mitä tapahtuu seuraavien vuosien aikana, sitä odotellessa muistellaan kultaista 80-lukua...

I Wanna Rock, albumilta Stay Hungry, 1984

36. BLACK PISTOL FIRE

...onhan siinä aina oma pieni riskinsä, jos bändissä heiluu vain kaksi ukkoa. Leimataan heti isojen starbojen plagioimiseta (White Stripes, Black Keys jne.) tai sitten yksinkertaisesti homma ei vaan toimi. Onneksi täältä meidän pikku pallolta löytyy hieman ei niin kuuluisia kaksihenkisiä rokettibändejä, joilla homma toimii luontevasti. Muutamia vuosia sitten tutustuin tähän kaksikkoon aivan sattumalta youtubehelvetin koukeroissa. Yhtyeen raaka ja järjettömän energinen musiikki vei hetikättelyssä mennessään.

Kanadan Torontosta kotoisin olevat lahjakkaat veijarit, kitaristi / laulaja Kevin McKeown ja rumpali Eric Owen pitävät kotipaikkaansa nykyään Yhdysvaltain Texasissa. Vuonna 2008 Austiniin muuttaneet velikullat alkoivat tosissaan veivaamaan omaa lättyään, mikä ilmestyikin vuonna 2009. Nimikkoalbumin soundissa yhdistyy mukavasti blues, southern rock ja joissain biiseissä jopa soul-musiikki. Pääosan musiikista vie kuitenkin yksinkertainen ja raaka rock n' roll.

Ensimmäisen levyn biisejä on voinut kuulla tv-sarjassa Son Of Anarchy ja muutamissa mainoksissa (täällä euroopan puolellakin). Yhtyeen ovelat tempon muutokset tuovat mukavasti vaihtelua biiseihin ja yhtyeen mieltymys jamitteluun kuuluu ja aistii hienosti albumilta. Oikein miellyttävää vääntöä. Hyvää päivitettyä sekametelisoppaa.

Bändi äänitti toisen albuminsa syksyllä 2011 Torontossa ja se ilmestyi levykauppoihin toukokuussa 2012 (Big Beat 59). Samoilla linjoilla jatkettiin. Kanadalainen rock n' roll duo sekoittelee musiikissaan edelleen eri aikakausia ja eri musiikkityylejä, joten soppa maistuu erinomaisen hyvältä.

Toivottavasti tämä soul-blues-roots-boogie-garage-southern rock duo jatkaa valitsemallaan tiellä, eikä muuta tyyliään ja ilostuttaa meitä rockin ystäviä vielä pitkään...

Trigger On My Fire, albumilta Black Pistol Fire, 2009

35. THE ANSWER

...maailman kirkkain kärki on vielä saavuttamatta, mutta retro-poppoon musiikki toimii. Jokainen kulmakunnan kuppilabändi ei pääse lämppäämään sellaisia bändejä kuten Aerosmith ja AC/DC, joten kyllä maailmanlaajuistakin suosiota ja arvostusta bändiltä löytyy. Yhtyeelle sopii se, että suuret nimet ovat otsikoissa ja koko ajan suurennuslasin alla. Näin bändi pääse itse keskittymään olennaiseen, tietysti railakkaaseen ja raikkaaseen rock n' rolliin.

2000-luvun alkupuolella kitaristi Paul Mahon alkoi haalimaan itselleen rokkipumppua ja pikkuhijaa sellainen oli lopulta kasassa. Basisti Micky Waters, rumpali James Heatley ja laulaja Corcam Neeson yhdistivät voimansa ja The Answer oli syntynyt. Vuosien varrella yhtye julkaisi muutaman EP:n ja saikin jo niillä hieman huomiota musiikkimaailmassa. Vuonna 2005 bändi äänestettiin Classic Rock Magazinen äänestyksessä parhaaksi tulokasyhtyeeksi. Palkinto toi mukavasti kuuluisuutta bändille ja he pääsivätkin lämppäämään esim. Deep Purplea. Yhtyeen pitkäsoittoa alettiin kuumeisesti odotella.

Odotettu debyyttilätty Rise ilmestyi vuonna 2006. Albumi sai ylistäviä arvosteluja ja sitä kautta yhtye pääsi soittamaan useille isoille festivaaleille. Vaikka Pohjois-Irlantilaisten omat ideat olivatkin hieman vähissä, soittotaitoa bändiltä löytyi yllinkyllin. 1970-luvun tyylistä hard-rockia soittava retro-yhtye sekoittelee "yllättävästi" musiikkiinsa bluesia. Vaikutteet ovatkin raskaan rokin pioneeribändeissä kuten Led Zeppeliin, Free ja Aerosmith. Samana vuonna bändi pääsi Whitesnaken lämppäriksi brittikiertueen ajaksi. Sumusaaret oli valloitettu, seuraava etappi oli loogisesti jenkkilä.

Rapakon takaa bändi alkoi saada pienimuotoista jalansijaa EP:llä Never Too Late vuonna 2008. Lopullisesti yhtye tuli tutuksi yhdysvaltalaisille, kun ryhmä nimettiin AC/DC:n Black Ice World Tourin lämmittelijäksi Pohjois-Amerikan osuudelle. Vuosi 2008-2009 oli kiireistä aikaa. Keikkailua isojen poikien kanssa Pohjois-Amerikassa ja seuraavana vuonna sama tahti jatkui Euroopassa. Kaiken keikkailun keskellä, retro-hemmot äännittivät ja julkaisivat yhtyeen toisen täspitkän vuonna 2009 (Everyday Demons). Yhtyeen toinen lätty jatkoi samoilla linjoilla kuin ensimmäinenkin levy. Letit heiluu ja riffit putoilevat kohdilleen. Klassista blues-pohjaista retro-rokkia parhaimmillaan.

Löytyy sitä blues-pohjaista jytää vääntävää siis Irkkulandiastakin. Oikein mukiinmenevää vääntöä, jos retrorokkenrolli ei kyllästytä. Suosittelen lämpimästi. Hyvää "vanhan ajan meininkiä" suoraan tuutista, eikä mitään kikkailuja...maistuu...

Under The Sky, albumilta Rise, 2006

34. THE ATOMIC BITCHWAX

...juhlat on nyt juhlittu. Paluu arkeen on mukava aloittaa taas hieman stoner-ryminällä. 2000-luvun alkupuolella tutustuin tähän trioon ja siitä asti bändi on kuulunut stonerlempilapsiini. Alun perin sivuprojektina toiminut jamibändi on vuosien varrella tehnyt jo viisi albumia. Kovinkaan moni sivuprojektin leimalla varustettu yhtye ei olisi enää hengissä viidennen levyn jälkeen, mutta stoner-trio senkun jyskyttää ja vaikuttavasti jyskyttääkin.

Vuonna 1992 perustettu The Atomic Bitchwax sai alkunsa New Jerseyn stoner-hemmojen jammailu- ja vapaa-ajan bändinä. Monster Magnetin kitaristi Ed Mundell, ex- Godspeedin laulaja/basisti Chris Kosnik ja rumpali Keith Ackerman löysivät seitsämän vuoden jamittelun jälkeen sopivasti aikaa ja inspiraatiota levyttää ensimmäinen lätty (Atomic Bitchwax I, 1999) ja toinen levy tuli heti putkeen vuonna 2000 (Atomic Bitchwax II)

Yhtyeen musiikki on yhdistelmä 60- luvun psykedeelistä rockia ja 70-luvun riffittelyä. Rummut jyrisee ja kitara savuaa. Kelpaa minulle. Yhtyeen kappaleista vain puolet sisältävät laulua ja loput ovat instrumentaalisia.

Monster Magnetin Ed Mundell ei ehtinyt olemaan bändin kovassa nosteessa enää mukana ja vetäytyi yhtyeestä 2000-luvun alkuaikoina. Tilalle pomppasi Coren Finn Ryan ja keikkailu ja kiertueet onnistuttiin jälleen hoitamaan kunnialla. Seuraava levy ilmestyi vuonna 2005 (3). Yhtyeelle ominainen raskas ja psykedeelinen soitto jatkui myös tällä levyllä, erona aikaisimpiin julkaisuun oli instrumentaalibiisien vähentyminen levyltä. Uusi kitaristi Finn Ryan aloitti myös hoilaamisen Kosnikin ohella. Se ei kuitenkaan menoa hidastanut, vaan antoi pikemminkin tutulle space-rockille enemmän uusia ulottuvuuksia. Rymytrio julkaisi vuonna 2009 lättyn nimeltä 4 ja vuonna 2011 The Local Fuzz.

Vaikka, korkeaoktaanista ja joskus jopa hieman mahtipontista stoneria vääntävä poppoo onkin virallisesti sivuprojekti, ei voida väittää ettei heebojen räjähdysmäiset ja jättiläismäiset riffit toimisi mahtavalla energialla ja tosiasiassa asianlaita taitaa olla, että laulaja/basisti Chris Kosknik ja kitaristi/laulaja Finn Ryan pitävät nykyään The Atomic Bitchwaxia pääbändinään ja ainoastaan nykyinen rumpali Bob Pantella taitaa tehdä päätyötään, missäpä muualla kuin Monster Magnetissa.

Meno on tietenkin hieman muuttunut alkuajoista, mutta samat savuavat kitarariffit mölyävät raskaana ja  bändi kuulostaa vieläkin yllättävän aurinkoiselta, vaikkakin hieman utuiselta auringolta, suosittelen tutustumista ainakin kahteen ensimmäiseen lättyyn, jos instrumentaalibiisit eivät kammoksuta...huippuhyvää vääntöä. Nyt hieman heppoisempaa materiaalia...

So Come On, EP:ltä Boxriff, 2007