...80-luvun loppupuoliskolla hevi-innostukseni oli korkeimmillaan. Aikakausi oli myös otollinen tällaiselle kuolaavalle räkänokalle. Bändejä tuli joka tuutista ja tarjontaa riitti jokaiselle. Koko ajan löytyi uusia ihastuksen kohteita. Hulvatonta aikaa. Tämä sakemannipumppu ihastutti itseäni vain muutaman lätyn verran, mutta ihastus oli sitäkin rajumpaa. Olihan se vaikuttavaa, kun pikkuinen ja vihainen ruutitynnyri kiekaisi murinansa ja sitten ne mahtipontiset kertosäkeet. Huh huh! Eihän näitä kiekkoja levysoittimissa enää kyllä näy, mutta muistot ovat hyvässä muistissa. Silti, kyllähän näitä kelpaa kuunnella vieläkin, jos niitä nyt jossain sattuu kuulemaan. Tällaista muisteloa tällä kertaa.
Sakasn Solingenistä tulevan metallipumpun ensiaskeleet otettiin 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 yhtye sai levytyssopimuksen ja pikkuhiljaa epävarmoista harrastelijamuusikoista alkoi kuoriutua ihka oikeita muusikoita. Yhtye teki alun haparoinnin jälkeen murhaavaa jälkeä musiikkimaailmasssa. Hittejä, mainetta ja mammonaa tuli ovista ja ikkunista, mutta lopulta myös mahalaskuja, erimielisyyksiä ja hiljaiseloa.
Yhtyeessä vaikutti miltei koko 80-luvun legendaarinen kokoonpano, johon kuului itse herra ja hidalgo, laulaja Udo Dirkschneider, kitaristi Wolf Hoffmann, basisti Peter Baltes, rumpali Stefan Kaufmann ja toinen kepittäjä Jörg Fischer. Yhtyeen soundi oli voimakasta poljentoa ja keskeisiä elementtäjä olivat Udon murisevan kirkuva ja kireä laulutyyli ja tietenkin ne kuuluisat mahtipontiset kertosäkeet. Todella jämerä ja yhtenäinen paketti.
Helppoa yhtyeen alku todellakaan ollut. Yhtyeen kaksi ensimmäistä lättyä tehtiin vauhdilla, levy-yhtiön herrojen heiluttaessa tahtipuikkoja. Bändin jäsenet eivät olleet tyytyväisiä. Toiselta levyllä ollut I'm Rebel kappale nousi kuitenkin pieneksi hitiksi ja antoi jässiköille uskoa omiin tekemisiin. Vuonna 1981 yhtye päätti levyttää albumin jollaisen he itse halusivat, eivätkä antaisi kravattiherrojen puuttua levyntekoon. Syntyi Breaker-levy. Menestystä alkoi tulla. Bändi pääsi Judas Priestin lämppäriksi, mikä toi lisää näkyvyyttä yhtyeelle. Tämän levyn myötä saatiin jo hieman esimakua, mihin kaikkiin tämä metallinen sonnilauma pystyisi. Seuraavalla levyllä (Restless and Wild, 1982) ei vielä tullut maailmanvalloitusta, mutta hyvää pohjaa sille tehtiin. Seuraava vuosi oli Acceptin.
Vuonna 1983 julkaistiin Balls to the Wall albumi, mikä sai hevirokkarit lopullisesti konttaamaan bändin edessä. Levy oli suurmenestys kaikkialla maailmassa, jopa jenkkilässä. Alkoi yhtyeen hohdokkain aikakausi. Seuraavat albumit, Metal Heart, 1985 ja Russian Roulette, 1986 vankistivat yhtyeen asemaa hevilandiassa. Yhtyettä pidetään, näiden kolmen levyn ansiosta, yhtenä suurista power-metallin suunnannäyttäjistä. Voimakasta aikaa siis. Juuri nämä levyt olivat itsellenikin sitä parasta Acceptia. Helposti mukana hoilattavat melodiat ja mukaansatempaava metallijuntta tekivät tehtävänsä.
Russian Rouletten jälkeen yhtye romahti sisäisiin erimielisyyksiin, jotka lopulta ajautuivat niin kireään umpisolmuun, että ruutipakkaus ja yhtyeen keskeisin lenkki Udo lähti kävelemään bändistä. Tähän käännekohtaan loppui myös oma mielenkiintoni bändiin ja olihan 80-luvun loppupuoliskolla tullut jo uusiakin ihastuksen kohteita. Yhtye jäi nuoruusvuosien, kohtalaisen lyhytaikaiseksi ihastukseksi.
Yhtyeen taival ei kuitenkaan loppunut tähän. Vuonna 1989 ilmestyi albumi (Eat the Heat), jossa oli uusi laulaja, David Reece. Levy oli umpisurkea ja näytti olevan jo lopun alkua. Arvostelut olivat karua kerrottavaa ja yhtye päättikin laittaa pillit syvälle pussukkaan. Yhtye oli lakkannut toimintansa.
90-luvun alussa, muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen kuului Saksasta kummia. Udo oli palaamassa takaisin. Huhut pitivät kuin pitivätkin paikkansa ja ruutitynnyri ja muu sonnilauma alkoivat väsätä uutta albumia. Vuonna 1993 ilmestyi Objection Overruled. Seuraavana vuonna ilmestyi Death Row ja vuonna 1996 Predator. Aikakausi oli hankala yhtyeelle. Musiikki ei saavattunat samanlaista suosiota kuin 80-luvulla ja ehkä juuri sen vuoksi, vanhat erimielisyydet ja riidat alkoivat nostaa päätään. Yhtye päätti pistää pillit pussiin, vieläkin syvemmälle, nyt jo toistamiseen.
Yhtye vietti hiljaisuutta yli kymmenen vuotta, kunnes teki vuonna 2009 paluun uuden laulajan Mark Tornillon kanssa. Sitkeä mullilauma levytti uutta materiaalia vuonna 2010 (Blood of the Nations) ja yhtyeen uusin lätty ilmestyi vuonna 2012 (Stalingrad). Yhtye on edelleen ison bändin maineessa. Uudesta materiaalista löytyy paljon tuttuja ja tunnistettavia elementtejä. Laadukasta metallijunttaa, melodiset sonnikuoro-osuudet ja päräyttävää riffittelyä, mutta jotain silti puuttuu. Itselleni ehkä Udo ja 80-luvun Accept oli sitä aitoa, mutta siitä on jo aikaa niin paljon, että uudet metallipäät saavat rauhassa ottaa uuden Acceptin omakseen.
Omassa historiassani Acceptilla on oma paikkansa, ehkä tuo paikka on pieni, mutta paikka kuitenkin. Joskus tämän aikakauden muisteloissa on havaittavissa pilkahdus hellyyttä ja ehkä jopa pienimuitoista huvittuneisuutta, mutta olihan Accept kova luu aikoinaan. Vanhoja Accept-perinteitä kunnioittaen nostetaan nyrkit ilmaan ja yhdytään laulamaan kuin paraskin sonnilauma...
Balls To The Wall, albumilta Balls To The Wall, 1983
Vuonna 1983 julkaistiin Balls to the Wall albumi, mikä sai hevirokkarit lopullisesti konttaamaan bändin edessä. Levy oli suurmenestys kaikkialla maailmassa, jopa jenkkilässä. Alkoi yhtyeen hohdokkain aikakausi. Seuraavat albumit, Metal Heart, 1985 ja Russian Roulette, 1986 vankistivat yhtyeen asemaa hevilandiassa. Yhtyettä pidetään, näiden kolmen levyn ansiosta, yhtenä suurista power-metallin suunnannäyttäjistä. Voimakasta aikaa siis. Juuri nämä levyt olivat itsellenikin sitä parasta Acceptia. Helposti mukana hoilattavat melodiat ja mukaansatempaava metallijuntta tekivät tehtävänsä.
Russian Rouletten jälkeen yhtye romahti sisäisiin erimielisyyksiin, jotka lopulta ajautuivat niin kireään umpisolmuun, että ruutipakkaus ja yhtyeen keskeisin lenkki Udo lähti kävelemään bändistä. Tähän käännekohtaan loppui myös oma mielenkiintoni bändiin ja olihan 80-luvun loppupuoliskolla tullut jo uusiakin ihastuksen kohteita. Yhtye jäi nuoruusvuosien, kohtalaisen lyhytaikaiseksi ihastukseksi.
Yhtyeen taival ei kuitenkaan loppunut tähän. Vuonna 1989 ilmestyi albumi (Eat the Heat), jossa oli uusi laulaja, David Reece. Levy oli umpisurkea ja näytti olevan jo lopun alkua. Arvostelut olivat karua kerrottavaa ja yhtye päättikin laittaa pillit syvälle pussukkaan. Yhtye oli lakkannut toimintansa.
90-luvun alussa, muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen kuului Saksasta kummia. Udo oli palaamassa takaisin. Huhut pitivät kuin pitivätkin paikkansa ja ruutitynnyri ja muu sonnilauma alkoivat väsätä uutta albumia. Vuonna 1993 ilmestyi Objection Overruled. Seuraavana vuonna ilmestyi Death Row ja vuonna 1996 Predator. Aikakausi oli hankala yhtyeelle. Musiikki ei saavattunat samanlaista suosiota kuin 80-luvulla ja ehkä juuri sen vuoksi, vanhat erimielisyydet ja riidat alkoivat nostaa päätään. Yhtye päätti pistää pillit pussiin, vieläkin syvemmälle, nyt jo toistamiseen.
Yhtye vietti hiljaisuutta yli kymmenen vuotta, kunnes teki vuonna 2009 paluun uuden laulajan Mark Tornillon kanssa. Sitkeä mullilauma levytti uutta materiaalia vuonna 2010 (Blood of the Nations) ja yhtyeen uusin lätty ilmestyi vuonna 2012 (Stalingrad). Yhtye on edelleen ison bändin maineessa. Uudesta materiaalista löytyy paljon tuttuja ja tunnistettavia elementtejä. Laadukasta metallijunttaa, melodiset sonnikuoro-osuudet ja päräyttävää riffittelyä, mutta jotain silti puuttuu. Itselleni ehkä Udo ja 80-luvun Accept oli sitä aitoa, mutta siitä on jo aikaa niin paljon, että uudet metallipäät saavat rauhassa ottaa uuden Acceptin omakseen.
Omassa historiassani Acceptilla on oma paikkansa, ehkä tuo paikka on pieni, mutta paikka kuitenkin. Joskus tämän aikakauden muisteloissa on havaittavissa pilkahdus hellyyttä ja ehkä jopa pienimuitoista huvittuneisuutta, mutta olihan Accept kova luu aikoinaan. Vanhoja Accept-perinteitä kunnioittaen nostetaan nyrkit ilmaan ja yhdytään laulamaan kuin paraskin sonnilauma...
Balls To The Wall, albumilta Balls To The Wall, 1983
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti