38. HELLOWEEN

...on ollut myös synkkiä aikoja jolloin pidin sankarihevin ja perinteisen sakemannihevin sekoituksesta, nykyään se ei kuulu lempilapsiini, mutta tämän kurpitsapartion ensimmäiset levyt kolahtivat tähän jannuun 80-luvun puolenvälin jälkeen ja muistaakseni myös aika moneen muuhunkin janariin. Yhtyeen merkitys power-metallille on kiistaton. Bändi on jättänyt väkevän jäljen power-hevi-rokkiin, vaikka ei enää ehkä kuulukkaan suurempien nimien joukkoon. Itselleni juuri 80-luvulla tehdyt lätyt ovat juuri ne oikeat ja parhaimmat.

Yhtye perustettiin Saksan Hampurissa vuonna 1982. Bändin alkuperäinen nimi oli Second Hell, mutta pian he alkoivat käyttää yhtyestään nimiä Helloween. Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kitaristi Kai Hansen, kitaristi Michael Weikath, basisti Markus Grosskopf ja rumpali Ingo Schwichtenberg. Vuonna 1985 ilmestyi ensimmäinen täysmittainen albumi (Walls Of Jericho). Sitä seuranneella mittavalla kiertueella laulaja-kitaristi Hansen huomasi kitaran ilotulittelun ja laulamisen yhtäaikaisesti erittäin hankalaksi. Vuonna 1986 Hansen päätti jättää laulamisen ja keskittyä pelkästään tilutteluun. Oli aika hankkia uusi laulaja bändiin. Sellainen löytyikin nopaesti ja vielä omasta kaupungista. Vain 18-vuotias Michael Kiske vakuutti yhtyeen jäsenet ja sai pestin hetikättelyssä.

Todellinen läpimurtolevy pamahti ilmoille vuonne 1987 (Keeper Of The Seven Keys, Part I). Albumin ansiosta bändistä tuli yksi suosituimmista eurooppalaisista heavy-yhtyeistä. Kurpitsapumpun musiikki oli uljasta, ryhdikästä ja jopa pirteää power-laukkaa. Soundit turboahdettiin viimeiseen pisaraan ja soittopuolella meno yltyi hurraa-huutoihin. Seuraava levy julkaistiin vuonna 1988 Keeper Of The Seven Keys, Part II. Nämä molemmat lätyt ovat todellisia klassikko-levyjä. Kurpitsametalli potkii pontevasti eteenpäin ja välillä meno yltyy ärhäkkääksi ja välillä hidastellaan. Pääosissa tietenkin se mieletön tiluttelu. Yhtyeelle oli tyypillistä hyvän ja pahan taistelu, sankarillinen kitarailottelu ja äänirekisterin ylärajoille kulkeva laulu (ja ehkä sen ylikin). Part II- kiertueen jälkeen Hansen ilmoitti tylysti jättävänsä yhtyeen kokonaan. En nyt tarkalleen muista, mutta näihin samoihin aikoihin oma kiinostus bändiin lopahti totaallisen kokonaan. Vaikka itse nostankin yhtyeen kolmea ensimmäistä lättyä korkeimmalle ja oman mielenkiinnon loppuminen yhtyettä kohtaan Part II jälkeen, bändin ura jatkui vastoinkäymisistä huolimatta. Oliko / onko uran jatkaminen ollut kannattavaa? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta Hampurin kurpitsapäälauma jatkoi ja jatkaa edelleen pitkää ja tapahtumarikasta uraansa vielä tänäpäivänäkin.

Hansenin lähdettyä kälppimään bändistä, tilalle tuli Rampage-yhtyeestä Roland Grapow. Yhtye oli kaaostilassa. Huhut olivat jo liikkeellä, hajoaako bändi kokonaan? Jotkut pitivät sitä jo varmana. Hansenin poissaolo vaikutti asiaan paljon. Mitä vielä! Yhtye solmi rahakkaan sopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa vuonna 1991 ja samana vuonna julkaisivat uuden levyn (Pink Bubbles Go Ape). Piristysruiske ei ollut toivotunlainen, levy oli katastrofi. Erimielisyydet kasvoivat bändin sisällä ja syyttelyt levyn epäonnistumisesta kasvoivat kasvamistaan. Yhtye jaksoi kuitenkin painaa eteenpäin. Vuonna 1993 julkaistiin vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta yhtyeen viides albumi. (Chameleon). Voi surkeuksien surkeus! Levyhän oli melkein puhdasverinen pop-lätty. Yhtye menetti paljon alkuperäisi faneja ja levyn kaupallinen menestys oli jälleen kerran katastrofaalinen. Bändin sisäiset ongelmatkin kasvoivat ja samaan aikaan yhtyeen rumpali Schwichtenberger joutui jättämään bändin sairastumisensa ja huumeongelmiensa vuoksi. Lopulta erimielisyydet olivat menneet jo niin pitkälle, että laulaja Kiske erotettiin bändistä. Yhtyeen uran pahin kriisi oli meneillään.

Valoa tunnelissa alkoi kuitenkin näkyä vuonna 1994. Yhtye pestasi uuden laulajan Andi Derisin ja uudeksi rumpaliksi tuli Uli Kusch. Uudella kokoonpanolla julkaistiin menestyksekäs comeback-albumi Master Of The Rings. Vuonna 1995 vakavasti sairas Ingo Schwichtenberg teki itsemurhan ja yhtye sorvasi entiselle rumpalilleen muistolevyn The Time Of The Oath. Lätty teki yhtyeestä jälleen supersuositun.

Seuraavat vuodet olivat tasaisempaa. Yhtye nautti tasaisen tapaavaa suosiota ja erimielisyydetkin olivat vähentyneet. Vuonna 1998 yhtye julkaisi albumin Better Than Raw. Levy oli tyylillisesti raskain levy sitten heidän debyyttialbuminsa jälkeen. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä.

Mutta jälleen kerran yhtyeen sisällä kuohui. Vuonna 2000 julkaistun The Dark Riden jälkeen kitaristi Grapow ja rumpali Kusch lähtivät ovet paukkuen bändistä. Taas alkoi uusien kumppaneiden etsiminen. Tilalle saatin kitaristi Sascha Gerstner ja rumpaliksi mutkien kautta entinen Accept kannuttaja Stefan Swarzmann. Seuraava studioalbumi, Rabbit Don't Come Easy julkaistiin vuonna 2003. Sitä seurasi menestyksekäs maailmankiertue, johon sisältyi yhtyeen ensimmäinen keikka Yhdysvalloissa sitten vuoden 1998. Kaikki näytti jälleen kerran hyvältä, mutta vuonna 2005, rumpali Schwarzmann erosi itse yhtyeestä ja uuden kannuttajan etsiminen alkoi jälleen. Tilalle saatiin Dani Loeble yhtyeestä Rawhead Rexx. Uusi rumpali pääsikin heti tositoimiin ja yhtyeen uusi lätty ilmestyi myöhemmin vuonna 2005 (Keeper Of The Seven Keys-The Legacy).

The Legacyn jälkeen alkoi yhtyeen seesteinen ajanjakso, vuonna 2007 ilmestyi Gambling With The Devil ja vuonna 2010, 7 Sinners. Alkuvuonna 2013 ilmestyi jo yhtyeen 14 albumi  (Straight Out Of Hell). Yhtyeen fanit ja media olivat tyytyväisiä.

Helloween heiluttaa edelleen power-metallin lippua pää ylväästi pystyssä. Vaikka itse pidänkin yhtyeen legendaarisia 80-luvun lättyjä parhaimpina, ei voida olla nostamatta hattua, pitkänlinjan powerlaukkaa vetävän kurpitsapoppoon uralle. Bändillä on riittänyt aikojen saatossa lukemattomia hankaluuksia kokoonpanonsa kanssa, eikä seikkailut tai peräti sekoilut musiikillisissa linjoissa ole tehnyt metallipäiden fanittamista helpoksi. Asia voidaan, näin omasta näkökulmasta kiteyttää vaikka näin: Helloween on bändi, joka teki 80-luvulla legendaarisia biisejä, 90-luvulla sontaa ja 2000-luvulla ei nyt niin tajunnanräjäyttäviä.

Eli joskus kun aika on oikea ja sankarihevin nostalgiset muistelot vaativat pienen muistutuksen, pistetään soimaan vaikka tätä...

I Want Out, albumilta Keeper Of The Seven Keys, Part II, 1998