39. SEASICK STEVE

...John Deer-lippikseen ja farkkuhaalareihin pukeutunut, bluesia renkuttava, entinen maantiekiertäjä on hyvä esimerkki siitä, että voi sitä vanhemmalla iälläkin nousta maailmankuuluisuuteen ja saada juurimusiikille uusia ystäviä. Miehen menneisyydestä on monenlaista tarinaa, osa totta, osa romantisoituja ja loput silkkaa paskaa. Elämänkokemusta tällä rakastettavalla partaturilla kuitenkin riittää ja mikä parasta, se välittyy hienosti ja ennenkaikkea uskottavasti, tämän kulkuri-blueskäppänän biiseissä.

Vuonna 1941 Kalifornian Oaklandissa syntynyt Steve "Seasick Steve" Wold lähti kodistaan jo 13-vuotiaana ja eli rankkaa ja kovaa nuoruuttaan ympäri Tennesseen osavaltiota. 1960-luvulla hän oli jo päässyt musiikin makuun ja työskentli studiomuusikkona ja-äänittäjänä San Franciscossa. Samoihin aikoihin keikkamuusikon kova elämätyyli tuli tutuksi nuorelle muusikonalulle. Jotkut lähteet mainitsevat herran ollen hyvääkin pataa esim. Janis Joplinin ja Joni Mitchelin kanssa, mutta omien sanojensa mukaan he vain asuivat samassa kaupungissa, joten ei he varmaan ihan sydänystäviä olleet, tiedä sitä sitten.

Villin 60-luvun jälkeen alkoi todellinen "hobo"-vaihde. Hän reissasi ympäri Jenkkejä tavaraliikenteen junissa pitkiä matkoja, etsien töitä sieltä täältä. Kunnon kulkurin tavoin Wold työskenteli eri paikoissa hetken ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin, ilman minkäänlaista suunnitelmallisuutta. Junilla hoopoilu keskeytyi hetkeksi 80-luvulla, jolloin herra työskenteli Seattlen lähettyvillä (Olympia), indie-levy-yhtiöiden studiotyöntekijänä. Sitä jatkuikin aina 90-luvun puolenväliin asti ja sen jälkeen hoopoilu jatkui. Ilmeiseti Jenkkilä oli reissattu ristiin rastiin niin moneen kertaan, että Wold päätti viedä hoopoilunsa Eurooppaan.

Merisairaudesta huolimatta, 90-luvun lopulla kulkurin matka jatkui Pariisiin, jossa elanto tuli katusoittajana. Euroopassa "hobo"-elämä oli hieman vaikeampaa kuin Amerikassa, mutta siitä huolimatta levoton maantiekiertäjä päätti lähteä Norjaan vuonna 2001. Wold sai näihin aikoihin myös uuden lempinimensä, "Seasick Steve". Lautta-, ja laivamatkat olivat silkkaa murhaa Woldille. Uuden lempinimen myötä herra löysi itselleen mainion rytmitryhmän (Level Devils) ja purkittikin ensimäisen albuminsa vuonna 2004 (Cheap). Vuonna 2006 ilmestyi ensimäinen virallinen sooloalbumi (Dog House Music).

Läpimurto tapahtui tv:ssä esitetyssä Jools Holland-Showssa uutenavuonna vuonna 2006. Sen jälkeen suosio suorastaan räjähti Britanniassa. Vuonna 2007 Seasick Steve voitti arvostetun MOJO-palkinnon, parhaasta läpimurtoesityksestä. Suosion myötä tämä harvahampainen bluespapparainen esiintyi Englannissa enemmän kuin kukaan muu artisti. Vuonna 2008 sama tahti jatkui. Suosio kasvoi kasvamistaan, keikkoja riitti, nyt jo Englannin ulkopuolellakin ja uusi lättykin ilmestyi (I Started Out With Nothing and I Still Got Most Of It Left) ja kannunhakkaaja Dan Mangnussonista tuli luottorumpali. Kovaa mentiin, mutta onneksi herran omilla ehdoilla.

Seuraava albumi purkitettiin vuonna 2009 (Man From Another Time). Kovaa mentiin edelleen. Miestä pyydettiin jokapuolelle ja kyllähän mies meni. Kaikenmaailman televiso-ohjelmia, dokumentteja ja tietenkin  hurja määrä esiintymisiä ja itse parhautta, konsertteja. Vuonna 2011 ilmestynyt You Can't Teach an Old Dog New Tricks sai paljon huomiota siitä, että Led Zeppelin basisiti John Paul Jones oli levynsorvauksessa mukana ja esiintyikin muutamaan otteeseen herran kanssa. Loppuunmyytyjä konsertteja, isoja festivaaleja, yhteistyötä John Paulin kanssa, esiintymisiä myös David Grohlin ja muiden Foo Fightersien kanssa, ei huonosti vanhalta "hobolta".

Vaikka Seasick Steven ympärillä pyörii nyt hirviömäinen, ylikansallinen levy-yhtiö, maestro jatkaa omalla ladullaan. Päävehkeenä toimii vajaakieliset ritsakitarat ja rytmiikaltaan tappavan tehokasta boogieta maustetaan välillä banjolla ja välillä diddley bow-soittimella. Pelkistäminen ei tässä tapauksessa tarkoita tylsää jankkaamista tai köyhää musisointia. Herra osaa tarvittaessa myös kurittaa tymäkästi ylimääräisistä kielistä riisuttua kitaraansa ja ennen kaikkea osaa kirjoittaa mainioita kappaleita, joiden tunneskaala ulottuu lämpimästä folk-kerronnasta eläimelliseen juke-joint temmellykseen.

Tarjolla siis räkäistä ja hikistä räimebluesia, boogierokkia ja hieman kantriakin yksi-, ja kolmekielisillä kitaroilla ja mikitetyllä puulaatikolla. Akustista hissuttelua ja rajuja rypistyksiä, joissa kitarat vinkuvat ja rutisevat slideputken alla. Lisätään siihen vielä sytysnesteen marinoima lauluääni, niin musiikkinautinto on taivaallinen.

Vuonna 2013 ilmestyi albumi Hubcap Music. Albumilla oli jälleen mukana John Paul Jones miltei kaikilla kappaleilla ja tällä kertaa basisti lauloi myös taustoja. Mukana oli myös Jack White III sekä Luther Dickinson satunnaisesti sooloilemassa. Primitiivibluesia parhaimmillaan. Seasick Steve laulaa sujuvasti farmeista, traktoreista, vosuista ja kavereistaan ja rämäkkään menoon päästään myös luottorumpalin (Dan Magnussonin) kanssa kaksin.

Vuosikymmenet ympäri maita ja mantuja reissannut kulkuriuskottava blueskäppänä on karismaattinen esiintyjä, joka tekee erinomaista juurimusiikkia. Biisien yksinkertaisen svengaavasta rujosta kitaroinnista ja miehen kaiken kokeneen kuuloisesta karheasta lauluäänestä tulee takuuvarmasti mainiolle tuulelle...

Dog house boogie, levyltä Dog House Music, 2006