...vuonna 1985 perustettu, Etelä-kalifornialainen
stoner-rock legenda tulee Orange Countysta. Paikkakunnan nimestä huolimatta
yhtyeen musiikissa ei ole todellakaan kyse mistään pastellivärisestä hömpästä
tai amerikanmuovista. Ei todellakaan. Yhtye kuuluu niihin harvoihin
puhdasverisiin stoner-rockin-luokituksen alle kuuluviin kokoonpanoihin. Yhtye
leijailee psykedelian ja 70-luvun raskaan rokin välimaastossa. Pörinää ja
riffeille rakentuvaa miehekästä haara-asentorokkia on siis tiedossa.
Tarkkakorvaiset liimaletit voivat havaita myös melodisen kalifornialaispunkin
olemassaolon.
Yhtye aloittikin hc-punk-yhtyeenä nimeltä Virulence. 80-luvun
loppu oli hankalaa aikaa. Miehistö vaihtui useasti ja bändin musiikilliset
linjaukset etsivät oikeaa ja omaa suuntaansa. 1990-luvulle tultaessa yhtyeen
nimi vaihtui Fu Manchuksi ja musiikilliset vaikutteet alkoivat nojata enemmän
1970-luvun hard rockin suuntaan. Basisti Greg McCaughey ja uusi laulaja Glen
Chivens jättivät bändin. Uutta laulajaa ei yhtye kaivannut. Kitaristi Scott
Hill otti lauluhommat haltuun ja basson varteen tuli Mark Abshire.
Kakkoskitaristiksi tuli Scott Votaw. Kun rummuissa jatkoi Ruben Romano, voitiin
aloittaa tosissaan sorvaus. Yhtye teki 90-luvun alussa muutamia 7"
sinkkuja, täysmittainen albumi sai vielä odottaa. Kärsimätön Votaw erosi
yhtyeestä vuonna 1993 ja tilalle tuli Eddie Glass.
Pitkän odotuksen jälkeen, vuonna 1994 ensimmäinen albumi (No
One Rides For Free) näki päivänvalon. Vuonna 1995 ilmestyi yhtyeen toinen levy
(Daredevil). Ennen levyn julkaisua Abshire ehti erota yhtyeestä. Tilalle tuli
basisti Brad Davis. Yhtye pääsi levyn myötä kunnolla maistamaan kierue-elämää Amerikassa
ja Kanadan puolella. Mahtipontisella pörinälle alkoi tulla pikkuhiljaa
suosiota. Yhtyeen musiikkikin oli muuttunut. Klassinen 70-luvun riffirock,
tarttuvalla groovella varustettu stoner ja sottaisella fuzz-pedaalilla
kuorutettu surf- ja desertrock oli aivan jotain muuta kun hc-punkkia.
Yhtyeen kolmannen levyn (In Search Of...) jälkeen rumpali
Romano ja kitaristi Glass erosivat musiikkillisiin erimielisyyksiin vedoten.
Aiemmin eronnut Abshire ja nyt eronneet Romano ja Glass perustivat keskenään
oman yhtyeen nimeltä Nebula. Tilalle rumpuihin saatiin legendaarisesta
Kyussista Brant Bjork ja kitaristin palille Bob Balch.
1990-luvun loppu oli tuottaisaa aikaa. Rytmiryhmä antoi
alavireisille kitaroille mahdollisuuden möyriä niin syvältä kuin mahdollista ja
syvällä myös mentiin. Yhtye julkaisi levy per vuosi tahtia ja bändin suosio
ulottui jo muuallekkin kuin Pohjois-Amerikkaan. The Action Is Go 1997, Return
To Earth 91-93 1998, Eatin' Dust 1999, King Of The Road 2000, California
Grossing 2001, siinä bensantuoksuinen putki, jollaista ei ihan monella bändillä
ole, varsinkaan näin laadukasta putkea. Kyseisen putken ansiosta yhtye keräsi
myös mainetta mahtavana live-esiintyjänä. Surinaa, pörinää, säröä ja
suoraviivaista soittoa oli siis tarjolla ja yleisö diggasi.
Kiireisen aikataulun vuoksi rumpali Bjork jätti yhtyeen
vuonna 2002 ja paneutui soolomateriaaliinsa. Tilalle tuli Scott Reeder. Yhtye
jatkoi musiikin tekoa omilla ehdoillaan ja vähätvälitti uusien trendien
myllerryksistä. Seuraava lätty ilmestyi vuonna 2004 (Start The Machine).
Eteläkalifornialaiskvartetin soitto oli edelleen tiukkaa, intensiivistä ja
riehakasta stoneria. Kiertueet kasvoivat kasvamistaan ja esiintymispaikat eivät
olleet enää pikkuklubeja. Riffikimara jatkui vuonna 2007 ilmestyneen albumin
(We Must Obey) muodossa. Seuraavat vuodet menivätkin mittavilla kiertueilla
Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Yhtyeen seuraava lätty ilmestyi vuonna 2009
(Signs Of Infinite Power). Uusinta uutta saadan vielä odottaa, mutta huhujen
mukaan sellainenkin on tulossa ja stonerfanit kiittää.
Bändin sielu piilee groovaavassa, korkeat nuotit suorilta
käsin ohittavassa pörinämetallissa, joka luo hypnotisoivan tunnelman. Yhtye ei
ota musiikkiaan liian vakavasti, mutta suhtautuu sen esittämiseen erittäin
ammattitaitoisesti. Raskasta paahtoa ja massiiviset alapäätaajuudet ovat
tunnistettavia elementtejä yhtyeen soitossa. Täytyy mainita myös
laulaja/kitaristi Scott Hillin ensiluokkaista työtä laulajana. Hän yhdistelee
tyylikkäästi viskin polttamaa raspiärjyntäänsä lähes puhtaalta kuulostaviin
lauluosuksiin. Kaiken taustalla kuitenkin on perustavanlaatuinen fuzz-pörinä.
Miltei parin vuosikymmenen ja kymmenen levyn jälkeenkin
Kalifornian alavireboogiejyrä Fu Manchu on erinomainen lipunkantaja kumoamaan
vääristymän, jonka mukaan stoner olisi genrenä hautautunut syvälle hiekkaan.
Hiekkaa on kylläkin tarjolla, sitä saa maistaa suussaan levennetyistä renkaista
pöllyävästä hiekkasuihkusta...jalka tamppaa ja niska nytkyy...alkaa tehdä mieli
olutta...
King Of The
Road, albumilta King Of The Road, 2000
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti