41. BLACK KEYS

...nämä ohiolaiset bluesnörtit Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat paukutelleet rumpuja ja kitaroitansa kohta jo 12 vuotta. Itselleni ensikosketus bändiin oli vuonna 2008 ilmestynyt Attack & Releas-albumi. Yhtyeen murjoavan tyrmäävät riffit, irtonainen rummutus ja ihmeellinen urkuhäröily häkellytti. Pääliskaupaksi vielä mustilta blueshonottajilta lainattua laulutulkintaa. Samperi kun kolahti.

Vuonna 2001 perustettu Black Keys on purkittanut seitsämän lättyä. Alusta alkaen veijareilla on ollut omanlaisensa soundi. Vanhaan bluesiin pohjautavaa rokkia, jossa vivahteita psykedeliasta, brittirokista, funkysta ja countrysta. Pistetään kaupanpäälle vielä hiukan soulia ja löytyyhän sieltä loppupeleissä vaikka mitä eli paljon on sopassa mausteita, mutta kyllä se bluesrock sieltä eniten nokkaan tuoksahtaa.

Hieman punk- asenteella soitettua bluesia ollaan tehty myös aiemminkin, mutta ei yhtä tuoreella ja sielukkaalla otteella kuin tämä bluesparivaljakko. Se on myös harvinaista, että tämä ote on pysynyt samanlaisena koko yhtyeen uran aikana. Suoraviivaista ja alkukantaista. Veijareiden musiikkii rienaa, rämisee ja poukkoilee, soundi on karheaa, välillä jopa tukkoista ja vuoroin jykevät säröriffit ja viiltävät slide- sävelet pitävät kuuntelijan hereillä. Erittäin maukasta höttöä siis.

Bändi raivasi tiensä pölyisistä kellareista ja autotalleista festareiden päälavoille ja myyntilastojen huipulle viimeistään vuonna 2010 ilmestyneen Brothers albumin voimalla. Äänimaailma pysyi ennallaan. Tasaisen riffittelyn ytimessä pumppasi edelleen sama vanha kunnon boogiesydän. Yhtye taitaa perinteisen blues-ilmaisun metkut, mutta nyt rinnalle tuli jo suuren rock-yhtyeen eleet. Nyt oltiin jo kovassa seurassa.

Yhtyeen uusin albumi (El Camino) ilmestyi vuonna 2011 ja täytti odotukset täydellisesti. Kiekko on rouhevaa menoa alusta loppuun, eikä hengähdystaukoja tarjoilla. Sielukkuutta ja suoraviivaisuutta löytyy. Erittäin komeasti rullaava rokkilätty. Onko tässä jo ongelma? Black Keysin häröily on jo saavuttamassa vuoren huipun ellei ole jo saavuttanut sitä. Mitä tästä eteenpäin? Paremmaksi on ainakin todella hankala pistää. Ei ongelmaa, luotetaan kaksikkoon ja odotellaan seuraavaa tuotosta. Ei sen kummenpaa ole!

The Black Keys on kulkenut pitkän matkan kasiraiturilla äänitetystä, sisäänpäinkääntyneestä bluespunkista tuotannollisesti laveakatseiseen ja suuria massoja liikuttavaan bilejytään, mutta olennainen ei ole kadonnut mihinkään. Minimalistisen karu yleislinjaus pitää ja ohiolaisparivaljakko murjoo edelleen murhaavan tanakasti murisevia deltariffejään...

Lonely Boy, albumilta El Camino, 2011