...mennään hetkeksi pölyisten puuvillapeltojen äärelle. Bluesrock ja blues-musiikki on aina ollut erittäin lähellä sydäntäni. Tämä suhteellisen tuntematon (ainakin vielä) "yhden miehen bändi" on oiva esimerkki siitä, kuinka kaunistelematon ja tunteikas blues saa kovinmankin mörököllin hiljaiseksi ja keskittymään ainoastaan rouhevaan musisointiin.
Ruotsin Boråsta tuleva lahjakas laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti on salakavalasti noussut blues-maailman tietoisuuteen, vakuuttavan suoraviivaisella bluesillaan. Hän on myös tullut tunnetuksi "yhden miehen bändinä". Mies soittaa levyillään kaikki instrumentit itse. Keikoillakin mies viihtyy hyvin yksin, mutta nykyään lavalle on usein noussut myös muutama muukin muusikonplanttu (esim. Anders Grahn, basso ja Pelle Nyhage, piano).
Ensimmäinen albumi julkaistiin vuonna 2007 (Kerosene Dreams). Heti alkumetreillä huomataan, että pölyiset on pelimannin haalarit. Sen verran kauas puuvillapeltojen äärelle mennään. Musiiki on ainutlaatuista, vakuuttavaa ja täydellisen yksinkertaista. Heti perään julkaistu Outskirt (2008) ei peltojen ääreltä kauas vierähtänyt. Samanlainen raaka ja riisuttu meno jatkui. Hänen hurmioituneet eleet ja uskomaton lavaesiintyminen ovatkin edesauttaneet tietoisuutta ja kiinostusta häntä ja hänen musiikkiaan kohtaan. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa Norgren tunnettaan ja yllättäen Benelux-maissa herra nauttii jo suurta suosiota. Käsittääkseni Suomessa ei ruotsin-blues-ukkelia ole paljon hehkutettu.
Miehen soitto juureutuu syvästi alkuperäiseen Delta-bluesiin. Paljon slidekitara silmukoita, kontrabassoa, vispilöitä ja ennen kaikkea todella raju ja ainutlaatuinen lauluääni. On todella vaikuttavaa nähdä ja kuulla miten, hieman erakkomainen virtuoosi soittaa kitaraa, bassorumpua, virveliä, kazoota, huuliharppua ja laulaa samaan aikaan. Empatiassa ja folk-bluesissa marinoituja kappaleita tukee ilmiömäisen vahva ja nuhjuinen ääni. Norgrenin musiikki on taas raakaa, riisuttua ja jopa arvaamatonta ja hän tekee sen läsnäolevaksi räjähtävällä tavalla. Kyllä kelpaa. Primitiivistä bluesia parhaimmillaan.
Jostain luin, että Daniel Norgren olisi Tom Waitsin, Beefheartin, Seasick Steven ja White Stripesin yhteinen ottolapsi, tiedä häntä, mutta minulle ukkeli on Boråsin ja Ruotsin, ellei jopa Pohjoismaitten kovin bluesäijä...no ainakin yksi kovimmista.
Mieheltä on tullut uusi lätty (Buck, 2013), mielenkiinnolla odotan onko haalarit vielä pölyiset ja onko levyllä yhtä tunteikas palo kuin aikaisimmilla albumeilla...toivottavasti puuvillapellot eivät ole kadonneet horisontista...
Mean Old Devil Got On II, albumilta Horrifying Deatheating Bloodspider, 2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti