30. ANTHRAX

 ...yksi tärkeimmistä ja merkittävimmistä tyylilajinsa edustaja, rautaista tuuttausta, värikkäitä shortseja, mieletöntä vauhtia, kiivasta komppia ja tietenkin moshausta. Tämä yhdysvaltalainen trash metal bändi perustettiin vuonna 1981 kitaristi Scott Ianin ja basisti Dan Linkerin toimesta. Ensimmäinen täysimittainen albumi ilmestyi vuonna 1983 (Fistful of Metal). Megaluokan suosiota ei vielä tullut, mutta kokoonpanovaihdoksia tuli. Laulajan pallilla ollut Neil Turbin ja bassoa soittanut Dan Linker saivat lähteä ja tilalle tulivat laulaja Joey Belladonna ja bassoon Frank Bello. Legendaarinen kokoonpano oli valmis.

Spreading The Disease (1985) oli uuden kokoonpanon ensimmäinen kiekko. Äärimmäisen nopeasti soitettu trash metalli sai kaikki metallipäät haltioihin. Uuden laulajan Joey Belladonnan korkealta menevät lauluosuudet toimivat hyvin nopeasti ja tiukasti soitettuun metalliin. Trash-genren kulta-aikoihin bändi oli myös outo poikkeus, vaikka osassa kappaleissa olikin totutusti vakavempaa sanomaa ja yhteiskunnallista  kritiikkiä, niin yhtye oli sävyltään erittäin positiivinen ja toi roppakaupalla huumoria koko genreen.

Yhtye sai nopeasti jalansijaa myös Euroopan mantreelta. Menestyksen rinnalla oli myös ongelmia. Vuonna 1986 yhtyeen kiertue peruttiin kokonaan Tsernobyl-katastrofin vuoksi ja myöhemmin samana vuonna toinen kiertue loppui kuin seinään, Metallica-legenda Cliff Burtonin kuolemaan johtaneeseen bussionnettumuuteen. Surullista.

Vuonna 1987 jyrähti. Cliff Burtonille omistettu Among The Living ilmestyi kauppoihin. Tällä levyllä bändi nousi oikeututusti "neljän suuren" joukkoon. Metallica, Slayer ja Megadeth olivat jo julkaisseet omat kulmakivensä ja nyt oli siis Anthraxin vuoro julkaista omansa. Tässä valioyksilössä bändin junttaus ja aggressiivinen myllytys oli parhaimmillaan. 80-luvun tyyliin, kappaleet olivat lähes kaikki yli viiden minuutin, mutta tylsää hetkeä ei levyltä löytynyt. Moshauksen aatelia.

Seuraavana vuonna tehty State of Euphoria (1988) ei yltänyt samankaltaiseen tykitykseen kuin Among The Living. Maailmanvalloitus oli jo tehty edellisillä albumeilla, joten ei yhtyeellä hätää ollut. Nyt jo suurilla kiertueilla meininki oli tuttua ja turvallista. Hurttia huumoria, kunnon moshausta ja tietenkin värikkäitä shortseja. Vuonna 1990 ilmestynyt Persistence of Time oli astetta vakavampi julkaisu. Yhtye oli tummempi ja soitosta paistoi teknisyys ja progressiivisuus. Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsi, minä tykkäsin. Vielä kun 90-luvun alussa moshaus-kuninkaat laajensivat yhteistyötään Puplic Enemyn kaltaisten rap-taitelijoiden kanssa ja kyhäsivät superhitin Bring the Noize-biisin, mikään ei voinut estää bändiä...niinpä niin.

Jostain syystä kaikki kuitenkin lopahti, Joey Belladonna erotettiin/erosi vuonna 1992, yhtyeen tuleva kuudes albumi (Sound Of White Noise, 1993) oli epämielyttävän huono, uusi laulaja John Bush teki kyllä parhaansa, mutta vika ei ollut laulajassa. Yhtye ajautui liian vakavaksi (liian aikuiseksi) ja yritti liikaa sotkea musiikkiinsa grunge-vaikutteita. Oma mielenkiintoni bändiä kohtaan lopahti samoihin aikoihin. Bändi oli muuttunut Among The Living-albumin superajoista, tavalliseksi kuolevaiseksi.

Vuonna 2005 metallipäitä hyväiltiin Among The Living-reunionin ja Joey Belladonnan ja muiden alkuperäisjäsenien tultua nostalgiakiertueelle. Se oli kuitenkin vain hetken huumaa, vuonna 2007 bändi ilmoitti uudeksi laulajakseen Dan Nelsonin. Yhtye teki uskollisesti keikkaa ja kiertueita, mutta levyjä ei tullut ennen kuin 2011 ja laulaja oli taas vaihtunut, itseasiassa kaksikin kertaa. Ensiksi pallille nousi jo entuudestaan tuttu John Bush ja sitten itse legenda, Joey Belladonna. Levyltä tuskin kukaan odotti ihmeitä, mutta kiertueita kylläkin ja kiertueita riitti. Yksi isoimmista oli "Neljän Suuren" kanssa tekemät yhteiskiertueet ympäri Eurooppaa. Anthrax oli tullut ryminällä takaisin. Yhtyeen päälikön virkaa tekevä kitaristi Scott Ian lupaili vanhoille ja uusille metallipäille uuden levyn työstämisen alkavan 2013 lopussa.

Vanhan koulukunnan metallimoshaajat, New Yorkin raskaan sarjan veteraanit jatkavat siis edelleen. Yli kahdenkymmenen vuoden ura on hatunnoston arvoinen asia. Vaikka bändin kulta-ajat ajoittuivatkin 80-luvun loppuun ja loppuaika onkin ollut hieman hiljaisempaa, on pakko arvostaa bändiä, joka vieläkin lavalle päästyään tuuttaa täysillä menemään ja pieksii hittikavalkaadinsa takuuvarmalla otteella. Vaikka vanhojen kappaleiden taikaa ei ikinä enää pystytä vangitsemaan, on aina välillä mukava muistella vanhoja ja hymyillä, vaikka edes hieman, Scott Ianin tutulle ja turvalliselle "tamppaukselle"...

Indians, albumilta Among The Living, 1987