...palataan ajassa jälleen hieman taaksepäin. Tämän
eriskummallisen shamaanipoppoon rokkenrolli oli rautaa 90-luvun taitteessa.
Varsinkin yhtyeen hititbiisit olivat erittäin kovaa valuuttaa. Bändin
intiaani-mystiikka ja mehukas rokki kolahti oitis. Vaikka suosio oli
maailmanlaajuisesti jäätävää, jäi bändin
oma diggailuni hieman lyhytaikaiseksi. Bändin superalbumit tuli kyllä kuuneltua
puhki, mutta 90-luvun jälkeen
ilmestyneet laimeat lätyt vähensivät kiinostusta bändiin ja 2000-luvulle
mentäessä, kiinnostus bändiä kohtaan oli jo olematon. Kiinostusta tai ei,
bändin supertroikka (Love-Electric-Sonic Temple) hakee vertaistaan. Näitä
levyjä kelpaa kuunnella, vieläkin.
Yhtyeen pitkällä uralla on riittänyt ylä- ja alamäkiä.
Englantilaiset intiaanit ovat olleet kahdesti telakalla ja rumpalin ja basistin
paikat ovat olleet erittäin tuulisia. Soittajia on tullut ja mennyt.
Alkuperäiskokoonpanosta onkin jäljellä vain laulaja Ian Astbury ja kitaristi
Billy Duffy, joihin koko yhtye onkin henkilöitynyt. Nämä shamaanit hoitavat
kaikkien kappaleiden tuhertamisen. Bändin ensimmäinen kiekko ilmestyi vuonna
1984 (Dreamtime). Kansainvälistä menestystä alkoi tulla yhtyeen toisella
albumilla (Love, 1985), astetta korkeammalle mentiin kolmannella levyllä
(Electric, 1987) ja lopullisen niitin kansanväiliselle markkinoille toi yhtyeen
superpläjäys (Sonic Temple, 1989), josta tuli bändin suurin menestyslätty.
Astburyn karismaattinen ääni ja Duffyn tehokkaat riffit ja melodiat tuottivat
tulosta. Poljento oli kovaa ja jämäkkää. Bändin voimakas mielenkiinto Amerikan
alkuperäiskansaan sai suuren yleisön hyväksynnän. Intiaani-mystiikan
viljeleminen oli myös aikakauteen nähden harvinaista eikä bändi muutenkaan trendien
perässä ravanneet. The Cult kulki omia polkujaan.
Suurimmasta suosiostaan bändi nautti 80-luvun puolivälistä
aina 90-luvun alkuun, jolloin bändi olikin timanttisessa vedossa. Suosio oli
käsittämätöntä. 90-luvulla tehdyt albumit (Ceremony, 1991 ja The Cult, 1994)
olivatkin sitten vaisumpia. Bändin suosio alkoi laantua ja bändin voimavarat,
niin fyysiset kuin henkiset, alkoivat olla piipussa. Lopulta keskinäiset riidat
ja suosion tuottamat päihdeongelmat ajoivat bändin telakalle.
Taukoa kesti neljä vuotta. Yhtye päätti esiintyä Tiibetin
vapautus konsertissa vuonna 1999. Sen jälkeen bändi keikkaili aktiivisesti
ympäri maailmaa ja kaikki alkoi näyttää jälleen hyvältä. Pääliköt olivat
polttaneet rauhanpiippunsa ja nyt oli levyn vuoro. Yhtyeen seitsämäs albumi
ilmestyi vuonna 2001 (Beyond Good and Evil). Levy oli pettymys. Yhtyeen
Amerikan-kiertue sai katastrofaalisen huonoa palauteta faneilta ja
Euroopan-kiertue peruttiin kokonaan. Paluu ei ollut ehkä se mitä odotettiin ja
vuonna 2002 ilmoitettiin odotetusti yhtyeen olevan jäässä.
Vuonna 2002 Astbury hyppäsi Jim Morrisonin natiseviin
nahkahousuihin ja The Cultin tarinan ounasteltiin olevan nyt todellakin
lopussa. Urhollisesti nämä intiaani-soturit kuitenkin palasivat
sotatantereelle. Vuonna 2005 alkoi valmistautuminen maailman kiertueeseen ja
poppamiesten kahdeksas levy ilmestyi vuonna 2007 (Born Into This). Bändin elämä
oli seesteistä, keikkaa riitti, riidat unohdettu, suosio riittävää ja
ennenkaikkea rokki maistui. Yhtyeen
tuorein albumi (Choice of Weapon) ilmestyi vuonna 2012.
Shamanistisen urbaanit soturit jaksavat vieläkin viljellä
intiaanimystiikkaa maailmalle ja hyvä niin. Sen verran kovia konkareiden
superbiisit ovat. Sillä ei ole väliä, jos bändillä on muutama vaisumpikin
biisi/levy. Vanhat helmet antavat ne anteeksi. Kuuntele supertroikka läpi, niin
kyllä huomaat. UGH...
Sweet Soul
Sister, albumilta Sonic Temple, 1989
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti